Loppukesästä 2014 ostin uudet silmälasit. Olin kortisonin heikentämien reisieni vuoksi mätkähtänyt naamalleni maahan Torkkelinmäellä ja aiemmat silmälasini (suosikkini Forumin Silmälasikeskuksesta) olivat käyttökelvottomat.
Näin huonosti varalaseillani, joten päätin ostaa edulliset silmälasit. Hankin silmälasit siitä huolimatta, että sain edelleen kortisonia. Kortisoni heikentää näkökykyä, joten käytön aikana ei suositella silmälasien hankkimista.
Optikko tutki silmäni ja totesi, että minun pitää käydä silmälääkärillä, koska näen niin huonosti vasemmalla silmälläni. Vasemman silmäni näköhermo vaurioitui aivoaneurysman vuoksi.
Silmälääkäri tutki silmäni ja antoi luvan lasien hankkimiseen. Suuntasin takaisin silmälasiliikkeeseen.
Sain muutaman viikon kuluttua silmälasit ja ihmettelin, kun niistä ei ollut mitään hyötyä. Jouduin palauttamaan lasit liikkeeseen. Onneksi olin ostanut lasit Lenswayn uudesta (ja melko lyhyen ajan toimineesta) myymälästä WTC-talosta Helsingistä ja palautus onnistui helposti. Tilanne oli mielestäni kiusallinen, koska en ole koskaan aiemmin palauttanut silmälaseja.
Ihmettelin, etteivät silmälasit sopineet, koska sekä silmälääkäri että optikko olivat tutkineet näköni. Käytin jälleen varasilmälasejani.
Näin lähestyvien bussien numerot vasta todella läheltä ja jouduin menemään puolen metrin päähän, jotta näin aikataulut bussikatosten valotauluilta. Ajattelin ensin, että kortisoni on heikentänyt näköäni aiempaa enemmän, kunnes en enää nähnyt lukea kuin suurennuslasin avulla. Opin lukemaan nelivuotiaana, olen aina lukenut paljon ja ”uuslukutaidottomuus” tuntui hankalalta.
Menin uudelleen silmälääkärin vastaanotolle ja hän löysi silmistäni kaihin. Hän kirjoitti lähetteen silmäsairaalaan. Soitin jonohoitajalle, jolta kuulin, että jonotusaika kaihileikkaukseen oli kuusi (6) kuukautta. Kaihileikkauksia tehdään Suomessa 50 000 kappaletta vuodessa.
Ostin apteekista suurennuslaseja, joissa oli mukana peili. Pidin toista suurennuslasia käsilaukussani, koska olen päivämääräkyttääjä tuotteissa. Olen jo pitkään tutkinut päivämääriä pakkauksissa ja allogeenisen kantasolusiirron jälkeen päiväyksillä ja tuoreella ruoalla oli vielä suurempi merkitys.
Äidin sisko kauhistui pitkästä jonotusajasta ja lupasi maksaa kaihileikkaukseni yksityisellä. Eiran sairaalassa oli ilmainen tutkimus, johon varasin ajan. Soitin vielä jonohoitajalle ja kerroin meneväni yksityiselle puolelle tutkimuksiin leikkausjonon pituuden vuoksi. Lisäsin, että olen lähiaikoina etsimässä uutta työpaikkaa. Minut siirrettiin jonon kärkeen, koska muut jonottajat olivat pääsääntöisesti eläkeläisiä.
Leikkausajankohta julkisella puolella oli epäselvä, joten kävin Eiran sairaalassa tutkittavana. Kaunis sairaala on aina kiinnostanut minua rakennuksena. Olen lyhyt, mutta käytävät tuntuivat matalilta ja odotushuone oli pieni. Ystävällinen optikko (ikänsä perusteella AMK:sta valmistunut optometristi) tutki huolellisesti silmäni. Hän näytti minulle kuvia silmissäni olevasta kauniin oranssista kaihista. Kerroin tutkimuksen tekijälle, että leikkauspaikkani on kiinni siitä, miten pian pääsen kaihileikkaukseen julkisella puolella. Jos jono on pitkä, niin minut leikataan Eiran sairaalassa.
Sain kutsun tutkimuksiin Hyksin Läntiseen silmäsairaalaan Lauttasaaressa. Ystävällinen hoitaja otti minut vastaan ja ohjasi naulakolle, laittoi silmiini laajentavia tippoja ja ohjasi minut suureen huoneeseen. Yllättävän suuri määrä iäkkäitä potilaita istui huoneessa ja katsoi kaihileikkauksesta kertovan elokuvan odottaessaan pääsyä tutkimuksiin. Odotusaikana näin elokuvan suomeksi kaksi ja puoli kertaa ja kerran ruåtsiksi. Tunsin itseni kaihillisesti täysoppineeksi.
Mukava silmälääkäri tutki silmäni ja kysyi, haluanko jatkossa nähdä lähelle vai kauas. Likinäköisyyteen tottuneena ja innokkaana lukijana valitsin lähelle näkemisen. Toivoin, että silmäni leikataan eri aikaan.
Potilaana maksoin silmäkirurgin tekemästä leikkauksesta 90 euroa/silmä.
Sain kirjallisen kutsun ensimmäiseen leikkaukseen. Ilmoitin Eiran sairaalaan, että minut leikataan julkisella puolella, joten en varaa heille leikkausaikaa ja kiitin hyvästä palvelusta. Sain hakea kuvauksen silmätutkimuksestani Eiran sairaalasta.
Leikkausaamuna minun piti käydä suihkussa ja pestä hiukset, kuten ennen muitakin leikkauksia. Meikkaaminen oli kiellettyä.
Leikkauspäivänä suuntasin sairaalaan ystäväni kanssa. Ohjeissa edellytettiin, että saattaja on mukana. Jätimme vaatteet vaatelokeroihin ja menimme odotushuoneeseen istumaan potilaiden ja saattajien joukkoon.
Hoitaja pyysi minut luokseen ja laittoi käsivarteeni kanyylin, koska kämmenselkäni ei kestä neuloja. Hän tiputti silmiini mustuaista laajentavia tippoja ja sain valita leikkausmyssyn värin eli valkoisen, vihreän tai sinisen. Olikohan herkkä ja eteerinen vaaleanpunainenkin ”leivontapipo” ollut valittavissa? Valitsin vihreän eli yhden suosikkiväreistäni (keltaisen ja oranssin lisäksi).
Istuin odotushuoneessa odottamassa leikkaukseen pääsyä. Muut potilaat olivat vanhempieni ikäisiä ja potilaiden keskustelusta päätellen iäkkäin jonottaja oli ystäväni mukaan yli 90-vuotias mies.
Hoitaja haki minut leikkaussaliin. Erittäin ystävällinen silmäkirurgi jutteli kanssani, hoitajat peittivät minut viitalla ja vain vasen silmäni jäi näkyviin. Kasvoni desinfioitiin. Kanyylin kautta tiputettiin jotain tököttiä (rauhoittavaa?) ja silmäni puudutettiin. Lääkäri jutteli minulle koko leikkauksen ajan, laittoi silmänlevittimen ja kertoi, että silmäripset teipataan pois edestä. Aiemmin ripset leikattiin pois. Arvostin teippausvaihtoehtoa.
Lääkäri vielä varmisti, ettei leikkaus tuntunut silmässä. Lääkärin käytös rauhoitti minut ja leikkaus meni nopeasti. Sain uuden keinomykiön poistetun mykiön tilalle. Ajatus on kuvottava, mutta onneksi leikkaus oli kivuton. Silmäni päälle teipattiin suojaksi rei’itetty läpinäkyvä muovilevy.
Leikkauksen jälkeen istuin vain potilaille tarkoitetussa lepohuoneessa muistaakseni tunnin ajan. Vointiani seurattiin tänä aikana, mutta mitään ongelmia ei onneksi ollut. Luin Metro-lehteä toisella silmälläni.
Hain ystäväni ja otimme vaatteemme lukitusta lokerosta. Hoitaja soitti meille taksin ja lähdimme kotimatkalle. Aurinko paistoi kirkkaasti ja häikäisi leikattua silmää, joten laitoin aurinkolasit päähän mennessäni taksiin. Taksi ajoi kotiini. Ystäväni oli jonkin aikaa seuranani ja söimme tekemääni keittoa ja voileipiä.
Minua väsytti ja olin täysin sekaisin koko illan. Makasin sängyllä, minua huimasi ja pyörrytti. Menin nukkumaan ja voin onneksi paremmin herättyäni. Soitin seuraavana päivänä hoitajalle ja hän kertoi, että minun olisi pitänyt painaa silmien sisänurkkia saadessani silmiini tippoja ennen leikkausta. Tipat olivat valuneet elimistööni ja sekoittanut kroppani.
Näkö palautui melko hyvin vasempaan eli heikompaan silmääni. Sain potilaskertomuksen, josta näkyi operaatio ja selvityksenä oli vanhuusiän tumakaihi. Ymmärrän kyllä, että olen nuorten mielestä ikivanha, mutta diagnoosi oli mielestäni hupaisa.
Sain kutsun oikean silmän leikkaukseen noin kuukauden kuluttua. Ilahduin kuullessani, että olen ensimmäisten eli jo aamukahdeksalta leikattavien potilaiden joukossa.
En pyytänyt ystävääni saattajaksi, koska en halunnut vaivata häntä uudelleen.
Sain mustuaista laajentavat tipat ja painoin silmäkulmiani aiemman sekopääefektin välttämiseksi. Sain kanyylin käsivarteen ja pipon. Tällä kertaa valitsin valkoisen myssyn. Kävelin leikkaussaliin, tervehdin henkilökuntaa ja mainitsin, että minun on tarkoitus jatkossa nähdä lähelle. ”Kaikki tiedot on laskettu etukäteen!”, oli saamani lyhyt vastaus. Erehdyin mainitsemaan asiasta, koska edellinen lääkäri puhui tilanteesta.
Lääkäri kehui itseään ja lahjakkuuttaan viljalti ja tauotta harjoittelijalle koko leikkauksen ajan. (Olin niin rajoittunut potilas, että olisin pitänyt parempana tilannetta, jossa minä kehun häntä.) Ainoa, mikä häntä kiinnosti, oli silmäni. Hänen töykeytensä oli niin kiitettävää, että siitä olisi pitänyt saada mitali. Oikea silmäni ei pysynyt auki, vaikka luulin sen olevan auki, joten minuun tiputettiin lisää lääkettä kanyylin kautta. Lääkäriä ei kiinnostanut yhtään, tehosiko puudute, miten voin tms. Hän ei selittänyt leikkauksesta minulle yhtään mitään.
Leikkauksen jälkeen istuin häkeltyneenä ja kiukkuisena lepohuoneessa. Mietin, että minä kestin työikäisenä tuollaisen kohtelun, vaikka en todellakaan riemastunut tilanteesta. Pelkäävälle iäkkäälle henkilölle (minäkin pelkäsin, koska silmääni leikattiin) tilanne voi olla haasteellinen. Kerroin hoitajalle tapahtuneesta ja hän suhtautui ymmärtäväisesti. Hän totesi, että voin antaa palautetta tilanteesta.
Sain taksin ja pääsin kotiin lepäämään. Päivä oli ilahduttavan harmaa, joten leikattu silmä oli iloinen välttyessään häikäisyltä. Toivuin hyvin ja pystyin taas lukemaan ilman suurennusvimpaimia.
Tiputtelin kahta erilaista tippaa silmiini leikkausten jälkeen kahden viikon ajan ja toista tippaa vielä kolmannenkin viikon. Ensimmäinen tippa oli antibiootti ja toista käytettiin silmätulehduksen hoidossa tai kaihileikkauksen jälkeen. Näiden lisäksi tiputin myös käyttämiäni kostutustippoja.
Allogeenisen kantasolusiirron vuoksi silmäni kuivuivat ikävästi eli silmissäni oli hankalaa käänteishyljintää. Kippasin silmiini useita kertoja päivässä silmätippoja. Aluksi pärjäsin silmätippapullojen avulla, mutta silmäni ärtyivät säilöntäaineesta. Kirkkaanpunaisissa silmissäni ei ollutkaan tulehdusta, vaan reaktio säilöntäaineisiin.
Pipeteistä käytin pitkään erittäin hyviä Bepanthen Eye -pipettejä, joista Kela ei korvannut (eikä korvaa) mitään. Kyselin sopivista pipeteistä, mutta minulla tarjottiin Kelan tukemaa merkkiä (Artelac), josta silmäni ärtyivät.
Oftagel-geelitipat kävivät, mutta ne muurasivat runsaan käytön vuoksi silmäni umpeen. Farmaseutti ehdotti onneksi Oculac-vesitippoja, joita siirryin käyttämään. Pipettejä menee pahimmillaan parikymmentä päivässä.
Kuivien silmieni vuoksi soitin hematologisen poliklinikan hoitajalle ja sain varauksen silmäsairaalaan. Olin tutkinut netistä, että rutikuiviin silmiin voidaan laittaa silikonitulpat kyynelkanavia tukkimaan. Pääsin silmälääkärille, mittauksissa todettiin, ettei silmissäni ole kyynelnestettä ja minulle laitettiin tilapäiset silikonitulpat.
Tulpista ei ollut yhtään mitään hyötyä, joten peruutin seuraavan ajan silmäsairaalaan, koska en halunnut maksaa turhasta käynnistä.
Kestin rutikuivia silmiäni muutaman kuukauden ja syydin niihin tippoja. Pyysin hemapolin hoitajalta uuden varauksen silmäsairaalaan.
Sama silmälääkäri, joka tutki minut sairaalassa ennen kaihileikkausta, otti minut vastaan. Hän totesi, että silmistäni pitää tulpata kaikki kyynelkanavat, jotta tulpista on hyötyä ja hän laittoi silmiini neljä silikonitulppaa. Hän ihmetteli, kun en reagoinut mitenkään tulppien laittamiseen. Totesin, että on minulle tehty ikävämpiäkin toimenpiteitä muilla vastaanotoilla. En reagoi kipuun hammaslääkärilläkään, joten hammaslääkärit ovat luulleet eläviä hampaitani kuolleiksi. Pitänee oppia viittomaan tuolissa.
Silmälääkäri kysyi, miten kaihileikkaus meni ja totesin, että toinen lääkäri oli hyvin ystävällinen, mutta toisen toiminta yllätti. En maininnut nimiä, mutta hän tiesi heti, kenestä on kysymys. Hän totesi, että voin lähettää palautekirjeen hänelle, mutta aikuisen ihmisen käytös tuskin muuttuu miksikään. Kirje oli toisella tietokoneellani, jota en ole avannut huollon jälkeen eli kirje on edelleen lähettämättä. Aikaa on mennyt jo puolitoista vuotta, joten eipä kirjeellä taida enää olla mitään merkitystä.
Toisaalta, kuten ystäväni totesi aiemmin: kosto elää, vaikka Elvis on kuollut. (Miellyttävän makaaberi kommentti.)
Toivon, että pääsen jossain vaiheessa työpaikkahaastatteluun ja minua pyydetään kertomaan lempivitsini. Mustaa huumoria edustava suosikkivitsini kertoo maailman halvimmasta hiirenloukusta. Eläimistä pitävän henkilön eli minun esittämänä vitsi on erityisen hämmästyttävä.
Odotan innokkaasti tulevaa haastattelua.
banaaninkuorella 