Kotiinpaluu maanantaina aamupäivällä oli teoriassa hyvä idea. Suuntasin suihkuun ja pesin hiukseni kuumeilun jälkeen. Nukuttuani päivystyksessä valvomisen jälkeen päiväunet mittasin iltapäivällä kuumeen, joka oli 39 astetta. Normaalilämpöni on kortisonin vuoksi 35,4 astetta, joten kuume todellakin tuntui.
Kolmetoistavuotiaana imuroin kotona kaksikerroksisen omakotitalon ja ihmettelin, kun olin niin väsynyt. Minulla oli kuumetta 39 astetta ja vuorossa oli Lastenlinna-käynti. Mitään hälyttävää ei onneksi löytynyt. Nuorena aikuisena olin kuntosalilla ja olo oli vetämätön, joten mittasin kotona kuumeen, jota oli 39,5 astetta. Kauas pois ovat kyseiset yltiöreippaat siivous- ja kuntosaliajat menneet.
Vaihdoin kissojen vesikuppeihin veden ja lisäsin niille kuivamuonaa. Latasin puhelimeni ja otin varmuuden vuoksi mukaani hammasharjan ja -tahnaa, kosteus- ja aurinkovoidetta ja vaihtovaatteet. Onneksi muistin pakata vara-avaimeni. En jaksanut tiskata, mutta nostin roskapussin parvekkeelle. Olin niin huonossa kunnossa, että istuin sohvalla nukahtamaisillani ja tuijotin eteeni. Jopa taksin tilaaminen tuntui rasittavalta.
Roskien vieminen oli ylivoimaista eli roskapussi jäi lähtiessäni parvekkeelle.
Taksi odotti jo kadulla ja olin klo 22 sairaalassa ja pääsin ilmoittautumisen jälkeen makaamaan päivystykseen kolmen hengen huoneeseen.
Minulle laitettiin käsivarteen antibioottitippa ja sain kuulla, että pääsen myöhemmin hematologiselle osastolle.
Jokainen hoitaja haluaisi laittaa tipan kämmenselkään ja kerron jokaiselle hoitajalle, ettei se onnistu. Yritetty on. Useita kertoja. Totean tässä yhteydessä, että pistäjiä on erilaisia – hyvinkin erilaisia. Tällä kertaa ei käynyt erityisen hyvä tuuri, vaikka hoitaja oli hyvin ystävällinen. Osastoaikana oli useita hyviä ja varovaisia pistäjiä.
Vaihdoin ”ihastuttavan” sairaalapyjaman päälleni sermin takana ja laitoin jalkaani valkoiset sairaalasukat.
Vaatteeni ja kenkäni pakattiin henkilökunnan edustajan toimesta osastoa varten muovikassiin ja allekirjoitin listan vaatteista. Arvoesineeni sain pitää, mutta allekirjoitin niistäkin paperin. Sain kopio itselleni. Alkuperäinen versio jäi vaatekassiin kiinni. En väitä, että vaatteiden viikkaaja oli polttanut tupakkaa. Hän saattoi tietenkin myös nukkua tuhkakupissa. Kiitos kaikille niille ja teille, jotka eivät polta tai valele päälleen Eau de Rupi’Connaa.
Oli karmeaa käydä käytävällä olevassa vessassa vain sukat jalassa.
Samassa huoneessa oli lähtöajasta jollekin osastolle huolestunut vanhempi rouva ja nuori mies, jonka hemoglobiini oli mielestäni kauhistuttava eli 59. Hän kertoi henkilökunnalle tekevänsä fyysistä työtä, mutta lyhytkin juokseminen hengästytti. Rispektiä hänelle käsittämättömästä kunnosta, kun tuollaisessa anemiassa onnistuu työnteko! En jaksanut jutella kummankaan heistä kanssa, koska olin niin heikossa kunnossa kuumeen vuoksi.
Hämmästyin, kun huoneeseen tuotiin kumpaakin sukupuolta. Minua tilanne ei häirinnyt, mutta olen aiemmin tottunut siihen, että huoneessa on vain naisia. Järkevä vaihtoehto on tietenkin laittaa molemmat sukupuolet samaan paikkaan täydessä päivystyksessä.
Omasta mielestäni olin hereillä koko ajan päivystyksessä, mutta hämmästyttävästi kello näytti kaksi tuntia enemmän, kuin aiemmalla kerralla… Kuume pysyi korkeana koko ajan. Kahden jälkeen aamuyöllä minut kuljetettiin sängyllä seitsemänteen kerrokseen Kolmiosairaalaan ja sain – ihanaa – oman kahden hengen huoneen ja rauhallisen nukkumapaikan ikkunan luota.
Hoitaja antoi minulle puhtaat valkoiset sylttysukat ja – ne käsittämättömän rumat – tohvelit. Huoneessa piti käyttää tohveleita, jotta lattiapöpöt eivät kiivenneet sänkyyn. Pudotin uupuneena aiemmin käyttämäni sukat lattialle, josta nostin ne seuraavana päivänä kylpyhuoneen lavuaarin reunalle, kunnes löysin viimein välitilasta pyykkikorin.
Olin tyytyväinen saadessani täyden metallisen vesikannun pöydälleni. Toisinaan minulle tuotiin hoitajien toimesta lähdevesipulloja. Huoneen vesihanasta ei saa ottaa juotavaa vettä infektioriskin vuoksi, koska suodatin voi olla likainen.
Käytin ensimmäisen vuorokauden ajan omia Oculac-silmätippojani, koska en huomannut pyytää osastolta tippoja.
Horkkapalelu jatkui. Olin haalinut itselleni päivystyksessä kolme valkoista froteepeittoa, jotka jäivät sängylle, jolla minut siirrettiin alakerrasta yläkertaan.
Pyysin hematologisella osastolla lisää peittoja mukavalta hoitajalta ja peittoja oli lopulta kuusi lilan pussilakanan lisäksi eli sininen lämmittävä kuitupeitto, kolme valkoista ohutta täkkiä, suuri froteinen peite ja pinon päällä vihreä-hopeinen avaruushuopa.
Korkean kuumeen vuoksi hampaani kalisivat peitoista huolimatta ja minulla oli todella kylmä. Nukuin katkonaisesti, mutta sain kuitenkin nukuttua useamman tunnin.
Prinsessa ja herne
Hans Christian Andersenin sadussa Todellinen prinsessa, jonka tunnen paremmin nimellä Prinsessa ja herne, linnaan saapuu tyttö, joka kertoo olevansa prinsessa. Kuningatar testaa häntä laittamalla hänen patjansa alle herneen ja patjan päälle (kadehdittavat!) 40 patjaa eli varmasti ihanan pehmeä sänky, jonka päälle kiipeäminen saattaa olla haasteellista. Aamulla prinsessa on nukkunut huonosti ja hänen selkänsä on kipeä eli hän on selvästi todellinen prinsessa.
Minulla ei ollut kuin yksi ainoa patja, mutta nukuin ihan yhtä huonosti, kuin taitavan tanskalaisen kirjoittajan herkkähipiäinen hahmo. (Tulitikkutyttö-kertomusta en enää voi lukea uudelleen, koska julma tarina palelevasta ja paleltuvasta lapsiparasta on niin surullinen.)
Labrahoitaja, aamiainen ja hematologi
Kahdeksalta aamulla oli vuorossa laboratoriohoitajan käynti ja verikokeiden otto. Seuraavana oli aamiainen. Lähihoitaja kävi huoneessani ja kysyi, mitä haluan syödä sairaalassa (kasviksia, kanaa ja kalaa, ei punaista lihaa) ja kymmenen aikoihin tapasin lääkärin.
Harjoitteleva hematologi tuli huoneeseen ja hänellä oli suusuojus, koska hänellä oli flunssaa tms. Listasin hänelle, mitä olen syönyt ja missä olen käynyt. En nyt ihan ulkomailla, mutta kävin Mustasaaressa silittämässä lampaita perjantaina. Kerroin, että annoin ylen kirsikat viikkoa aiemmin. Kerroin, että söin epäilyttäviä kotimaisia mansikoita pari päivää aiemmin. Kerroin, että söin kylmäsavulohta, jonka annoin ylen. Mietin jo, onko minulla listeria.
Kysyin hänen käydessään, voinko lähteä kotiin ja hän vastasi, ettei tänään. Jatkoin nukkumista ja palelemista. Olin tyytyväinen siitä, että kahdeksan tunnin välein vaihtuneet hoitajat olivat niin ystävällisiä.
Hauska nuori hoitaja kertoi syntyneensä samana päivänä kuin minä. Hymyilin ja totesin, että hän taitaa olla pari vuotta minua nuorempi, vaikka näin tietenkin, että hän oli huomattavasti minua nuorempi. Hän kertoi syntyneensä 80-luvun lopussa. Hymyilin ja kysyin, olenko hänen äitinsä ikäinen, mutta hänen äitinsä oli minua vanhempi. Pidimme kumpikin Silvopleen kasvisruoista ja hän oli käynyt usein Mustasaaressa.
Lounas ei maistunut ja laturi lainaan
Lounas tuodaan huoneeseen klo 11, mutta Raviolin hyvältä näyttävä ruoka ei korkean kuumeen vuoksi maistunut minulle oikein minään päivänä. Pidin huvittavana lappua, joka oli suklaakiisselin päällä. Lapussa oli alleviivattuna ”ei punaista lihaa” eli ilmeisesti sain lihatonta suklaavanukasta. Maistoin ja jätin syömättä, koska kaikki maistui pahalta.
Sain osastolta lainaksi matkapuhelimen laturin, koska olin jättänyt oman laturini kotiin. Sisareni ehdotti minulle laturin lainaamista, kun lähetin tekstiviestin ja mainitsin akkuni hiipuvan. En oikeasti tullut edes ajatelleeksi, että tietenkin osastolla on lainalatureita. Syytän tässäkin kuumetta.
Kissanhoitaja asap ja lisää pötyä
Soitin lomalla olleelle ystävälleni, että olen sairaalassa ja hän kävi ystävällisesti hakemassa minulta vara-avaimen ja lupasi käydä huolehtimassa kissoistani. Olin iloinen siitä, että hän pystyi auttamaan minua.
Klo 16 tuotiin päivällinen, josta yritin syödä jotain, mutta kannoin lähes koskemattoman tarjottimen huoneen ja käytävän välissä olevaan tilaan. Tilassa on mm. henkilökunnan käyttämiä tarvikkeita (sideharsoja jne.) ja aiemmin etsimäni pyykkipussi.
Koomisinta on, että vara-avaimen hakenut ystäväni kysyi minulta huoneeni numeron soittaessani hänelle aamulla. Kävelin huoneeni ovelle ja kurkistin käytävään. Huoneeni ovessa oli jokin pitkä numerosarja, mutta ilmoitin ystävälleni, että vastapäisen huoneen numero on 11. Siinä vaiheessa katsoin sivulleni ja huomasin, että olen välihuoneessa ja 11 on oman huoneeni numero. Minua nauratti tilanne. Selitän äkillisen ääliömäisyyteni edelleen korkealla kuumeella.
Palatessani sängylleni huomasin, että sängyn yläpuolella on huoneen numero ja paikka, jolla olen eli 2. Enpä huomannut katsoa seinää, kun mietin huoneen numeroa. Kuumetokkuraisena olin vain tyytyväinen siitä, että joku kuljetti sängyn päivystyksestä hematologiselle osastolle, mutta numerot jäivät katsomatta.
Päiväni menivät sängyssä palellessa. Onneksi kuume laski päivällä alemmaksi ja sain luettua.
Kannettavaa sivistystä
Olin lainannut Merete Mazzarellan Illalla pelataan Afrikan tähteä -kirjan, jonka luin loppuun sairaalassa. Sama kirja oli näköjään myös osaston kirjahyllyssä. Pidän yleensä Mazzarellan elämää kuvaavista kirjoista. Lukiessani tätä kirjaa mietin, että en todellakaan haluaisi olla hänen omaisensa tai miniänsä, koska henkilökohtaisia asioitani reposteltaisiin julkisuudessa.
Kyseisestä kirjasta oli kohu jossain vaiheessa, koska joku toimittaja oli ottanut yhteyttä Mazzarellan entiseen miniään ja kertonut kirjasta. Mazzarella kertoi myöhemmin jonkin naistenlehden haastattelussa lähettäneensä miniälle sähköpostia ja pahoitelleensa tilannetta. Aiempi, ulkomaalainen ja ulkomailla asuva, miniä oli vastannut korrektisti, että hänelle kirjaa ei ole olemassa, koska hän ei ole koskaan lukenut kyseistä teosta.
En minäkään miniänä lukisi. Ymmärrän, että kirjailija haluaa kertoa kattavasti elämästään, mutta lähipiirin käsittely tuntui ikävältä.
Ihmettelin jossain toisessa hänen kirjassaan, kun hän kertoi käyneensä pankissa ja kuuli, kuinka jollain muistaakseni hänen ikäisellään ihmisellä ei ollut tilillä rahaa. Hän totesi, että onneksi hänellä ei ole tuollaisia ongelmia, vaan rahaa riittää.
Pyytämätön neuvoni kirjailijalle: toiselle, pienituloiselle vanhukselle voi antaa vähän suuremmankin setelin tuollaisessa tilanteessa. Hänellä ei välttämättä ole kotonaan edes ruokaa.
Feeling hot hot hot
Moraalisaarnan jälkeen totean, että kuume nousi jälleen tiistaiyönä. Klo 19 oli tarjottu iltapala, josta sain syötyä pyytämiäni päärynänviipaleita. Mandariininlohkot laitoin huoneessani olevaan minijääkaappiin ja jäähdytin kuumettani yöllä syömällä viileitä hedelmiä.
Mennessäni nukkumaan kuume oli hieman yli 37 astetta, mutta nousi yöllä 38,1 asteeseen. Hoitaja tilasi paikalle laboratoriohoitajan, joka otti minusta veriviljelyn. Jatkoin katkonaista nukkumista. Minun pitää juoda munuaisten käänteishyljinnän vuoksi vähintään kolme litraa päivässä ja juominen usein valvottaa, vaikka yritän juoda hieman enemmän ennen iltaa.
Keskiviikkona esitin uudelleen ”lähtisin tänään kotiin” – kommenttini sekä hoitajalle että lääkärille, mutta lääkäri totesi, että kuume nousi jälleen yöllä, joten jään sairaalaan. Antibioottitiputus jatkui.
Veriviljely jatkuu laboratoriossa useita päiviä, mutta mahdollinen bakteeri selviää yleensä päivässä tai parissa. Jatkoin nukkumista.
Tiputuksessa ilahduin siitä, että minut irrotettiin tippatelineestä heti tiputuksen jälkeen ja pääsin käymään suihkussa ilman telinettä. Riemastuin siitä, että kahden hengen huoneessa kylpyhuoneen oven sai lukkoon. Vastaavaa ylellisyyttä ei ollut allogeenisessa kantasolusiirrossa vastapäisellä osastolla, jossa suihkuhuoneen ovea ei saanut todennäköisesti turvallisuussyistä lukittua.
Ei reumaa, vaan yliliikkuvat nivelet
Torstaina olin täysin varma siitä, että pääsen kotiin, koska kuumetta oli yöllä enää 37,6 astetta eli mielestäni aika vähän. En päässyt, koska kuume nousi jälleen alemman päivälukeman jälkeen.
Nuori hematologi kävi huoneessani hoitajan ja kokeneemman hematologin kanssa. Jälkimmäinen totesi minulle, että olemme saman ikäisiä ja nuori hematologi pitää meitä vanhoina. (Tietenkin pitää, koska olemme hänen vanhempiensa ikäisiä tai todennäköisesti heitä vanhempia.)
Reumakokeeni tulos oli tullut, koska pyysin, että testi tehdään jo nyt jatkuvien nivelkipujeni vuoksi. Reumaa ei onneksi löytynyt. Toisaalta mummin sisarella oli erittäin paha ja niveliä vääntävä reuma, mutta verikokeista ei koskaan löytynyt tietoa reumasta.
Ikäiseni hematologi ruttasi jalkateriäni kivuliaasti ja vedin jalkani peiton alle piiloon. Lisäsin, että voin myös lukita itseni vessaan ja nauroin. Hän pyysi minua nousemaan istumaan ja tunnusteli kämmeniäni. Minulla on hänen mukaansa epätavallisen liikkuvat nivelet ikäisekseni. Hän totesi lähtiessään, että hänestä piti tulla reumatologi.
Sain vuosien tutkimisten jälkeen paheneviin nivelkipuihini analyysin: yliliikkuvat nivelet. Ei enää kortisonin aiheuttama raihnaisuus. Yliliikkuvien nivelien hoitona ovat fysioterapeutin ohjaamat kuntosalikäynnit lähimmässä terveyskeskuksessa ja niveliä tukevien lihasten vahvistaminen. Särkylääkkeistäkin on tietenkin apua.
Tiesin, että minulla on yliliikkuvat polvet, mutta en tiennyt tilanteen vaikuttavan jatkuviin ja kuumeen aikana paheneviin kipuihin.
Fysioterapeutti kävi luonani vähän myöhemmin ja suositteli minulle pilatesta ja vesijuoksua, koska uiminen tuntuu kertomani mukaan hankalalta rutikuivien silmieni vuoksi. Uimalasit auttavat silmäongelmiin. Mistähän löytäisin käänteishyljinnän kuivaamia silmiäni kätevästi uimisen aikana kostuttavat uimalasit?
Uimisessa ongelmana on myös, että haisen kolme päivää uinnin jälkeen kloorille, joka on harmillisen tarkan nenäni aiheuttama haittavaikutus.
Hän neuvoi, miten vahvistan sängyssä makaamalla sisäisiä vatsalihaksia kiskomalla napaa selkärankaan. Onnistui hyvin, mutta melko tärkeä hengittäminen mahdollisesti unohtui. Minun piti tehdä liikettä, hengittää ja lisäksi puhua hänelle. Hän neuvoi reisien vahvistamisen selinmakuulla eli taitan polvet ja laitan pallon koholla olevien polvien väliin puristeltavaksi. Pallona toimi taiteltu puhdas pyyhe. Ryhtiä saa parannettua seisomalla ja kääntämällä suorina olevien käsivarsien kämmeniä vartalon sivusta ulospäin. (Äärettömän selkeä selitys).
Vasenta käsivarttani, jonka olkapäälihas on revennyt, saan vahvistettua selinmakuulla sängyssä nostamalla käsivarteni pään taakse. Testasin. Sattuu. Useamman lääkärin mukaan minulla on korkea kipukynnys. Unohdan väitteen, kun minuun sattuu. Hehe!
”Minua pidetään vankina seitsemännessä kerroksessa”
Ruoka ei edelleenkään maistunut ja sain luvan käydä kahviossa. Hoitaja toi minulle sievän pinkin aamutakin. Menin hissillä Kolmiosairaalan alakertaan ja jatkoin kahvioon.
Kaikki näytti kahviossa pahalta, joten ostin Ässä Mix -karkkipussin viereisestä kioskista. Kahvion monipuolisissa tuotteissa ei tietenkään ollut mitään vikaa, mutta minulla oli edelleen ruokahalu kateissa sahaavan kuumeen vuoksi.
Menin kolmannen kerroksen hematologiselle osastolle klo 14 aikoihin ja löysin suosikkihoitajani Miran. Hän keskusteli toisen henkilökunnan edustajan kanssa, joten odotin käytävässä. Koputin oveen, vein karkkipussin hänen pöydälleen ja pyysin, että hän soittaa seitsemänteen kerrokseen ja vaatii minut vapaaksi. Selitin, että minua pidetään siellä vankina eikä päästetä kotiin. Jostain kumman syystä hän ja hänen huonekaverinsa ja ovelle jäänyt henkilö nauroivat ehdotukselleni enkä päässyt pyynnöstäni huolimatta karkaamaan. Mira kiitti tuliaisesta ja kertoi, ettei hän ole vielä päässyt syömään. (Vääryys.)
Palasin osastolle. Mazzarellan jälkeen luin torstaina osaston kirjahyllystä Peter Maylen Hotelli Pastisin (kirja on minulla kotona, mutta vuosia on mennyt edellisestä lukemisesta), Tess Gerritsenin sairaaladekkarin Kohtalon lahjan (potilasrumihia sairaalassa) ja Eila Tiurin Lottana sotavankisairaalassa –teoksen, jossa hän kertoi työskentelystään Lappeenrannassa pikkulottana.
Iltapalan (klo 19) karjalanpiirakasta ja erikseen tarjotusta munavoista ilahduin, koska pystyn lopultakin syömään. Olin saanut pyynnöstäni lisäksi kuoritun (hematologisella osastolla kaikki kuoritaan potilaita varten) tomaatin. Olin tyytyväinen, kun pystyin syömään ja karjalanpiirakka maistui hyvältä. Mansikkakeittolasillinenkin oli hyvää.
En ole kertaakaan ostanut kotiin hyviä Valion marjakeittoja juotuani niitä litrakaupalla allosiirron aikana. Mielestäni oli mukavaa saada osastolla vaihtelua pyytämieni hedelmien, viilien ja juustoleipien jälkeen.
Ei verisuonia eikä verta
Perjantaiaamuna laboratoriohoitaja herätti minut. Heräsin yleensä ennen hoitajan käyntiä, kävin suihkussa ja pesin hampaat ja vaihdoin pyjaman. Tällä kertaa en onnistunut.
Ehdotin, että hän ottaa näytteen vasemmasta kädestäni, koska oikeassa oli kanyyli käsivarressa. Hän tempaisi kiinni vasemmasta kädestäni ja vahingossa satutti revennyttä olkapäätäni. Seuraavaksi hän laittoi käteeni sideharsorullan ja ruttasi yön aikana kipeytyneet sormeni rullan ympärille. Älähdin kivusta ja selitin, että vasen käsi on jo valmiiksi kipeä. Hän kiristi käsivarren siteellä ja totesi, ettei käsivarressa ole verisuonia. (Älä?)
Hän siirtyi oikeaan käsivarteen ja runnoi neulan verisuoneen ja lisäsi, ettei hänen kääntelemäänsä neulaan tule ollenkaan verta. Hrrr. Hän pakkasi tavaransa ja ilmoitti, että seuraava hoitaja tulee jatkamaan. Jostain syystä sanoin kiitos, vaikka harkitsin kirkumista.
Kävin vessassa ja pesin hampaat ja toivoin, että verisuoniini palaa johonkin mystisesti kadonnut veri. Seuraava laboratoriohoitaja kysyi, pettikö edellisen hoitajan selkä. Kerroin, että verisuoneni pettivät. Onneksi hän sai otettua helposti ja kivuttomasti näytteen.
Koko tilanne oli mielestäni masentava, joten soitin aikaisin heränneelle ystävälleni jo ennen yhdeksää eli virallisesti säädettyä rajaa (olen oppinut, että soitetaan vain klo 9-21), pahoittelin soittoaikaani ja kantelin. Hän oli kiltti ja ymmärsi tilanteen.
Aloitin Amy Tanin kirjan Keittiöjumala vaimo, mutta sain viimein luvan lähteä kotiin ja olin erittäin tyytyväinen.
Useiden päivien ”lähden tänään kotiin” -hypnoosini henkilökuntaa kohtaan oli lopultakin onnistunut – tai mahdollisesti kuumeeni oli laskenut riittävästi. Kuumeen syy ei selvinnyt tutkimuksissa eli kyseessä oli mahdollisesti jokin virus, koska minulla ei ollut mitään muita oireita. Sain kotiin neljä päivää jatkuvan kolme nappia päivässä antibioottikuurin, jonka aloitin lauantaina.
Olin koko sairaala-ajan huolestunut kahdesta eläinsuojeluyhdistyksestä hakemastani kissastani, jotka ovat arkoja ja menevät sängyn alle piiloon, kun joku vieras tulee käymään. Nuorta hematologia huvitti hätäilyni, josta hän kuuli hoitajilta ja muistutan kuulemma hänen tätiään, joka hössöttää kissoistaan. (Kiitos.) Selitin, että mielestäni tuntui epäreilulta, että jo aiemmin kadulle hylätyt kissat ihmettelevät, missä olen. Kissat olivat allogeenisen siirron jälkeen puoli vuotta hoidossa, koska en voinut infektioriskin vuoksi pitää niitä kotona. Olin tyytyväinen hyvästä hoitopaikasta, mutta tuntui kurjalta, että kissat joutuivat jälleen olemaan uudessa kodissa. Elämisessä yksin on todella paljon hyviä puolia, koska voi mm. tehdä vain yhden ihmisen (ja minun tilanteessani parin kissan) kotityöt, mutta matka- ja mahdolliset sairaala-ajat ovat hankalia eläinten hoidon vuoksi.
En osannut hävetä huolestumistani. Mahdollisesti puhuin sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei ole ollut lemmikkejä eli mielestäni perheenjäseniä kotonaan. Lapsuudenkodissani oli useita koiria ja kissat minulla ovat olleet jo melkein kahdeksan vuotta.
Pyysin hoitajalta, että saan Kelaa varten taksilapun. Hän totesi, etten saa sellaista, koska solutasoni ei ollut riittävän korkea. Pyysin, että hän varmistaa asian, koska tulin päivystyksen kautta. Sain todistuksen.
Nostin rahaa aulan automaatista ja suuntasin parilla bussilla kotiin. Matkalla ostin vehnänorasruukun kissoille, koska edellisen kuihtuneen ruukun ystäväni oli heittänyt biojätteisiin.
Saan vara-avaimen myöhemmin takaisin ystävältäni, joka huolehti kolmen päivän ajan kissoistani. En oikein usko, että hän käy viemässä melkein tyhjän riisikeksipaketin kaapista ja hän lisäsi, että kissoja on vaikea viedä, koska ne juoksevat pakoon.
Kotona oli iloinen jälleennäkeminen ja laitoin heti jäisiä possunsydänpaloja sulamaan kissoille. Pilkoin niille sulaneet palat kuppiin ja tarjosin kotiinpaluun kunniaksi vielä toisen possusatsin niille iltayhdeksältä.
Karamellinunna
Moraalikäsitysteni vuoksi miespuolinen ystäväni nimitti minua kauan sitten karmeliittanunnaksi. Toinen miespuolinen ystäväni väänsi nimen karamellinunnaksi karkinsyöntini vuoksi. Elän edelleen illuusiossa, jonka mukaan parisuhteessa puolisot ovat uskollisia toisilleen. En ole koskaan ymmärtänyt tilanteita, joissa MUKA vaimojaan rakastaneet työkaverit pettivät puolisoitaan näiden odottaessa pariskunnan yhteisiä lapsia. En toisaalta ymmärtänyt naisiakaan, jotka koskivat kyseisiin petturimiehiin.
Italian erittäin taitava laulaja, 25-vuotias sisar Cristina Scuccia eli Voice-voittaja vuodelta 2014 kuvaa laulullaan hyvin kotiinpaluutuntemuksiani laulun ja tanssin, mutta ei niinkään sanoituksen avulla. Mielestäni hänen esityksensä on huikean paljon parempi kuin alkuperäisen esittäjän Alicia Keysin.
Kilpailun voittanut katolinen sisar tapasi myöhemmin paavin eli hän koki jotain hänelle hyvin tärkeää. Pidin hänen voitostaan ja kyseisestä tarinasta.
https://www.youtube.com/watch?v=TpaQYSd75Ak
banaaninkuorella 