Ystävät, tuttavat ja jopa omaiset hylkäävät syöpäpotilaita.
Vaikea ja vakava sairaus, joten sairaan ja mahdollisesti lähiaikoina kuolevan potilaan seura ei enää kiinnosta. Viesteihin tai soittoihin ei vastata ja yhteydenpito voi jäädä kokonaan.
Onhan se varmasti tylsää ja ikävystyttävää, kun toinen kertoo verikokeissa käynneistä, lääkärien tekemistä tutkimuksista, sairaalapäivistä, kivusta, heikkoudesta ja heikkenemisestä ja etenkin verisyöpäpuolella usein kortisonin aiheuttamasta turpoamisesta.
Ehdottomasti mukavampaa olisi kuulla, mitä KAUHEAA se ja se työkaveri teki, kuka varattu työkaveri deittaa kenen varatun työkaverin kanssa, mitä kivaa koulutusta, juhlaa tai viikonloppureissua työnantaja järjesti ja kustansi, millaiset jättibonarit napsahtivat tällä kertaa tilille, mitä mielenkiintoista esimies kertoi palaverissa, kuinka TOLKUTTOMAN humalassa olimme pikkujouluissa tai kuinka hauskaa oli käydä koko perheen voimin uudelleen Malediiveilla sukeltamassa ja nauttimassa auringonpaisteesta.
Maailma muuttuu vakavan sairastamisen myötä. Ei sille oikeasti voi yhtään mitään.
Minut hylkäsi kaksi ystävää ja kolmas ei koskaan vastannut viestiini, koska hänellä oli (on?) niin kiire.
Luokkakaveri
Tunsin ensimmäisen heistä 3-vuotiaasta lähtien, kun leikimme yhdessä hiekkalaatikossa isoäidin pihalla. Vanhempamme ja isovanhempamme olivat ystäviä ja olimme myöhemmin jonkin aikaa luokkakavereita. Soittelimme ja tapasimme hyvin pitkään.
Kävin nuorena usein hänen perheensä luona kylässä ja hän vieraili meillä. Myöhemmin tapasin hänen miehensä ja ihastuin heidän lapsiinsa. Olen aina pitänyt kummastakin heidän lapsestaan ja olen heidän tyttärensä kummi.
Vanhempi heistä, poika, oli jo vuoden ikäisenä todella huumorintajuinen ja nauroi vitseille. Hän ei puhunut, mutta nauroi täysin oikeassa kohdassa ja hämmästytti minua. En oikeasti tiennyt, että niin pieni – ja äärettömän suloinen – voi käsittää vitsin. Lahjakas lapsi, joka on aina näyttänyt samalta kuin vauvana eli söpöltä.
Tytär oli vauvana tummahiuksinen, mutta hänestä tuli myöhemmin vaalea, fiksu, sievä, ystävällinen ja huomaavainen.
Ystäväni ei kertonut minulle, ettei hän halua enää jutella kanssani. Hän ei jossain vaiheessa vastannut viesteihini eikä puheluihini. Ihmettelin, mutta luulin hänen olevan huolissaan minusta ja järkyttynyt tilanteestani, kun olin saanut aivoaneurysma- ja myeloomadiagnoosit.
Ymmärsin, että jotain on vialla vasta siinä vaiheessa, kun hän löi luurin korvaani. Olin käynyt siinä vaiheessa aivoaneurysmaleikkauksessa ja myeloomahoitoni olivat alkamassa.
Tiesin vuosien kokemuksen perusteella, että hän oli ajoittain hätkähdyttävän vihamielinen ja saattoi hermostua kesken puhelun. Puhuin joskus kasvitieteellisessä puutarhassa näkemästäni kasvista, mutta en muistanut kasvin nimeä ja hän raivostui puhelun aikana. Hämmentävä tilanne. Hän kritisoi ulkonäköäni mielellään, mutta pidin kyseistä tapaa hänen persoonaansa kuuluvana.
Tulimme aina hyvin toimeen ja meillä oli hauskaa, kun juttelimme keskenämme tai hänen perheensä parissa.
Jostain syystä olisin olettanut, että hänellä olisi ollut riittävästi selkärankaa kertomaan minulle, mistä oli kysymys, kun hän ei enää puhunut kanssani. Eipä ollut.
Soitin hänen aviomiehelleen, joka kilttinä miehenä kertoi todella vaivautuneena, ettei ystäväni jaksa enää ”terapoida” minua. Olin käyttänyt kyseistä sanaa vitsinä, kun olin puhunut ystäväni kanssa. Kerroimme kumpikin toisillemme murheitamme ja omia asioitamme. Hän kertoi välillä parisuhteestaan asioita, joista minä en puhuisi. Eihän siinä mitään. Olimme erilaisia ihmisiä ja tunteneet toisemme jo pitkään.
Kiitin hänen miestään siitä, että hän vastasi kysymykseeni ja toivotin hänelle hyvää jatkoa.
Olin myöhemmin yhteydessä ystäväni lapsiin ja kuulin, että hän oli kertonut heille hylkäämisestäni – lasten hämmästykseksi ja yllätykseksi. Heidän mielestään ystävien tukena ollaan myös näiden sairastuttua.
En loukkaantunut tai suuttunut. Olin lähinnä hämmästynyt, koska luulin, että olimme läheisiä. Mielestäni olimme pitkään kuin sisaria toisillemme.
Opiskelukaveri
Toinen ystäväni näki parhaaksi käydä kimppuuni puhelimessa, kun sairaalan psykiatri oli ilmoittanut minun olevan maaninen, tarvitsevan psyykelääkitystä tai joudun muuten mielisairaalaan.
Ystäväni totesi, että NIIN OLET maaninen. Olin kiukkuinen saadessani suuria määriä kortisonia syöpähoitona, joten katkaisin puhelun.
Pyysin häneltä anteeksi viestillä ja kerroin, että psykiatrin kommentti loukkasi minua. Vastauksena oli, että hän EI pyydä huomatustaan anteeksi, koska olen maaninen. Olinhan minä, koska sain käänteishyljintääni valtavan kortisonikuurin. Ihmettelin hänen uutta huomautustaan, koska tiesin asiasta. En vastannut hänelle.
Hänestä ei kuulunut enää mitään. Lähetin hänelle myöhemmin syntymäpäivä- ja joulukortteja ja sain häneltä kortteja, mutta en ole soittanut hänelle – eikä hän minulle.
Toinen ystävä, johon luotin ja jonka tunsin 21-vuotiaasta.
Psykiatri, jota tapasin aiemmin työnantajan pyynnöstä (en ollut sekaisin, vaan sairastin myeloomaa), totesi myöhemmin käydessäni häntä tapaamassa omaan piikkiin, että minut ensimmäistä kertaa tavanneen sairaalapsykiatrin diagnoosi oli virheellinen. En onneksi ollut sekoamassa kortisonin vuoksi tai tarvinnut psyykelääkettä. Olin huojentunut hänen kommenttinsa jälkeen. Oli ihan riittävän hankalaa olla fyysisesti sairas.
Hyvä työkaveri
Kolmas ystävä, johon olin tutustunut 29-vuotiaana, oli minuun yhteydessä. Vastasin hänelle, kerroin voinnistani, äidin ja mummin menettämisestä ja laitoin mukaan ns. mustat silmät -kuvani, kun silmätipat ärsyttivät silmiäni. Olin tavannut hänet sairastuttuani eli hän tiesi tilanteestani ja diagnooseistani.
Hänestä ei kuulunut mitään. Varmistin muutaman päivän kuluttua tekstiviestillä, saiko hän sähköpostini. Sai, mutta hänellä ei ollut aikaa vastata.
Sain häneltä tekstiviestin noin vuosi sitten. Kiirettä on riittänyt.
Hänen kohdallaan kummastelin, ettei hän esittänyt osanottoa lähiomaisteni menettämisestä. Hän tiesi, kuinka tärkeitä he olivat minulle.
Mietin, että ehkä hänen kotonaan ei opetettu toisten huomioimista vastaavassa tilanteessa? Kaikille ei opeteta. Ehkä hän ei oikeasti tiennyt, kuinka menetellään? Hämmästyttävää, mutta täysin mahdollista.
Olen onnekas
Toisaalta olen ollut onnekas, koska monet vanhat ja uudet ystävät, tutut ja naapurit ovat halunneet edelleen tavata minua ja monet heistä ovat tukeneet ja auttaneet minua sairauksieni aikana.
Eniten yhteyttä ovat pitäneet sellaiset ihmiset, jotka ovat kokeneet surua ja läheisten menetyksiä. He ymmärtävät, miten paljon maailma muuttuu sairastumisen myötä.
He ovat kulkeneet rinnalla, kuunnelleet ja ymmärtäneet. Heiltä on saanut apua, he ovat saattaneet minua sairaaloihin, kuljettaneet, siivonneet, hakeneet kaupasta tai apteekista jotain, hoitaneet kissojani, tiskanneet, auttaneet kissanruoan ja -pellettien hakemisessa ja kantamisessa, kutoneet lämpimät säärystimet paleleviin jalkoihini ja heiltä on tullut kutsuja kylään, elokuviin, oopperaan, konserttiin, museoon tai syömään. He eivät ole loukkaantuneet, jos olen ollut liian heikko tai liian kipeä lähtemään, vaan olemme tavanneet joskus toiste.
Kiitos teidän kaikkien elämä on ollut mukavaa, ilahduttavaa tai ajoittain siedettävää, kun olin järjettömän kipeä, voimani olivat vähissä enkä tiennyt, kuinka jaksan jatkuvaa kipua, näön (eikä vain ulkonäön…) katoamista, heikkenemistä, kaatumista, diagnoosia toinen toisensa jälkeen ja töissä loputonta herjaamista, juoruilua ja solvaamisia.
Esihistoriallisen suosikkisarjani sanoin kiitän teitä kaikkia ystävinä pysyneitä seuraavalla kappaleella:
The Golden Girls Opening/Theme Song
https://www.youtube.com/watch?v=23GrEhLUF_k
Kiitos!
banaaninkuorella 