Lauantaina matkustimme Tikkurilaan. Olin jo pitkään halunnut nähdä Dialogi ajassa – vanhenemisen taito -näyttelyn ja sain houkuteltua ystäväni mukaani tiedekeskukseen.
”Millaiseksi kuvittelet elämäsi, kun olet vanha? Millaisia haasteita ja mahdollisuuksia siihen liittyy? Muun muassa näitä kysymyksiä pohtii Heurekan lokakuussa avautuva Dialogi ajassa – vanhenemisen taito -näyttely.
Dialogi ajassa kannustaa sukupolvien väliseen vuorovaikutukseen, ja antaa samalla mahdollisuuden kokea, millaisia arkipäivän haasteita vanhus kohtaa.
Näyttelyssä pääsee kokeilemaan muun muassa sitä, miltä tuntuu kivuta portaita ylös ja alas hitaasti liikkuvana mummona tai vaarina ja miten hankalaa on avata lukko tärisevin käsin.” (Heureka)
Olin Tikkurilassa yli tuntia ennen sopimaamme tapaamisaikaa, koska olen nykyisin aina ajoissa paikalla. Päädyin radan vieressä olevan kauppakeskus Dixin 2-vuotissyntymäpäiville. Olin lähtenyt aikaisin liikkeelle, joten kävin odotellessani ystävääni syömässä Picnicissä erittäin hyvän tomaatti-avokado -ruistoastin. Mikäpä maistuisi paremmin lounaaksi kuin reipas alligaattoripäärynä!
Varmistin samalla, miksi rakennuksen toisessa päädyssä oli pitkä jono ja sain kuulla, että päädyssä on esityksiä, joita ihmiset suuntaavat katsomaan. Mietin skeptisenä, että suomalainen ei jonota esitykseen. Kuulin myöhemmin kuulutuksen, jossa kerrottiin, että tarjolla on ilmaiseksi (maaginen sana) kahvia ja täytekakkua juuri kyseisessä päädyssä. Ymmärsin heti paremmin ihmismassat. Ei, en jonottanut.
Ostin ystävälleni myöhästyneeksi syntymäpäivälahjaksi kauniita oransseja oksaruusuja. Olen aiemmin nähnyt vain vaaleanpunaisia versioita, joten ilahduin upeista kukista.
Suuntasin ulos ruuhkaisesta ostoskeskuksesta ja siirryin lähellä olevaan rauhallisempaan ostoskeskukseen, jossa söin melkein munakkaan eli salmiakkimarengin – ja jatkoin odottamista. Lähetin ystävälleni viestin uudesta tapaamispaikasta, koska meidän piti nähdä asemalla.
Hän löysi minut eli heureka. Ojensin hänen syntymäpäivälahjansa ruusuineen ja juttelimme hetken. Päätyovi oli suljettu remontin vuoksi, joten kävelimme keskustan kautta kohti Heurekan luona olevaa siltaa, johon oli kiinnitetty lukkoja parisuhteita merkitsemään. Mietin, otetaankohan lukko irti kuudennen eron jälkeen?
Tiedekeskuksen jono eteni nopeasti kolmen kassan vuoksi ja paikalla oli erittäin paljon ihmisiä, koska viikonloppuna oli maksa mitä haluat -päivät. En tunnusta, mitä maksoin, mutta moni kunnon kansalainen (mm. ystäväni) maksoi varmasti enemmän. Sulloin takkini ja hanskani säilytyslokeroon ja ystäväni jätti takkinsa naulakkoon.
Menimme osastolle, jossa oli vanhenemisesta kertova näyttely ja näimme kyltin, jonka mukaan ryhmät on varattu täyteen. Jäimme yli 70-vuotiaiden oppaiden kuvia katsellen odottamaan mahdollisia peruutuksia ja meidät ohitti ystävällinen vanhempi naishenkilö, joka kysyi, olemmeko tulossa ryhmään. Kerroimme, että odotamme mahdollista vuoroamme. Hän kysyi, puhummeko englantia – puhumme – ja lupasi ottaa meidät hänen ryhmäänsä. Ilahduttavaa!
Katsoimme ryhmänä elokuvan vanhenemisesta ja seurasimme Tuulikki-nimistä (pahoittelen, unohdin hänen sukunimensä) opastamme huoneeseen, jossa hän kertoi omasta lapsuudestaan, työstään ja harrastuksestaan. Hän oli opiskellut Englannissa ja valmistunut fysioterapeutiksi. Suomessa uuden ammatin ideana oli opettaa ihmiset liikkumaan eli pitkäaikainen makaaminen sängyssä ei ole kenellekään hyväksi edes sydänkohtausten jälkeen.
Opas kertoi lapsuudestaan, jossa tomaatti oli Suomessa uusi tulokas. Heti, kun naapurin tomaattipenkin tomaatti punersi, niin pikkuinen Tuulikki söi tomaatin. Hupaisa tarina.
Saimme valita pöydän lokerosta kuvan, joka edustaa omaa tilannettamme eläkeläisenä. Ystäväni ja minä päädyimme samaan kuvaan, jossa kolme tyylikästä naishenkilöä hymyilee ja juttelee keskenään. Mainitsin palautteena, että hauskaa pitää olla iäkkäänäkin ystävien kanssa. Vaihtoehtokuvina oli mm. vuorelle kiipeävä vanhempi mies, lapsenlapsen kanssa jutteleva nainen, hymyilevä iäkäs pariskunta ja lapsia opettava eläkeläinen. Kaikki vaihtoehdot olivat hyviä.
Oppaamme kertoi käyvänsä senioritansseissa, joissa tanssitaan mm. rivitanssia. Hauska harrastus!
Seuraavassa huoneessa saimme liimata tarran oman ikämme kohdalle. Ystäväni valitsi vaaleanpunaisen tarran ja minä päädyin keltaiseen tarraan. Satavuotiaiden kohdalla oli hämmästyttävän paljon tarroja ja oppaamme kertoi, että liimailu on 10-vuotiaiden poikien harrastus.
Äidin sisko sattui samaan aikaan paikalle ja kiersi suomenkielisten ryhmässä. Hän huomasi minut ja tuli tervehtimään. Esittelin hänet paremmalla hetkellä ystävälleni tökerösti eli sanoin tädin nimen ensin, vaikka minun olisi tietenkin pitänyt ensin esitellä ystäväni… Pahoittelen semiseniiliyttäni.
Eläkeläisten elämää kuvaavassa huoneessa saimme kiivetä portaita jalka- ja käsipainojen kanssa, jotka kuvastivat kankeaa liikkumista ja avata seuraavaksi hankalalla tavalla ulko-oven, asettaa ohjeen mukaan pillereitä isoon lääkelajittelijaan eli dosettiin (lääkekonkarina osasin!), testata näköä ja kuuloa, pelata juoksemis- ja hyppimispeliä ja kuunnella kopeissa kuulokkeilla eläkeikäisten ihmisten kertomia tarinoita työstä, rakkaudesta, opiskelusta, matkustamisesta jne. Mielenkiintoista!
Viimeisenä vaihtoehtona saimme äänestää eri vaihtoehtoja ja myöhemmin meille kerrottiin eläkeikäisten määrä Suomessa nyt (lunttasin kunnat.net-sivulta: vuonna 2015 eläkeläisiä oli 25 prosenttia) ja tulevaisuudessa luku vielä nousee, kuinka moni yli 80-vuotias asuu yksin kotona (valtaosa), naisten ja miesten keskimääräinen kuolinvuosi (84 ja 78) ja syyt siihen, miksi miehet kuolevat aikaisemmin. Esitin erittäin hyvin tunnetun syyn eli alkoholin, joku toinen totesi tupakan – eli syynä olivat pitkälti elintavat – ja nuori mies ilmoitti takarivistä, että syynä on vaimo. Hupaisa, mutta ei välttämättä täysin väärä ajatus. Hänen tyttöystävänsä tai vaimonsa ei ehkä arvostanut kommenttia… Opas totesi, että tilanne on onneksi muuttumassa, koska yhä useampi mies syö päivittäin terveellistä ruokaa.
Muutaman kaulassamme riippuva osallistumislätkä piipitti eli piipittäneiden lätkien omistajista tuli eläkeläisiä penkille. Keskustelimme eläkeläisten muutoksista mm. vapaa-ajan lisääntyessä ja ystäväni totesi (asianmukaisesti), että tulot pienenevät.
Kiitimme erinomaista opastamme ja poistuimme näyttelystä.
Kurkkasimme uudelleen oppaista kertovia tauluja ja huomasimme, että oppaamme oli 80-vuotias. Mielestäni hän oli erittäin hyvässä kunnossa oleva ja reipas 80-vuotias. Toisaalta en ihmettele, koska mummi oli täysjärkinen 99-vuotiaana. Olen aina ilahtunut, kun (vanhemmat) ihmiset ovat kunnossa sekä fyysisesti että psyykkisesti.
Näyttely päättyi sunnuntaina 15.1.2017.
Pötyä pöytään
Päätimme käydä syömässä ja ehdotin Tikkurilassa olevaa Mummolaa, josta olin lukenut ja jossa ystäväni oli joskus käynyt. Emme olleet varmoja ravintolan sijainnista, joten lähdimme keskustaan. Meidän piti mennä Storyvilleen, mutta lukitut ovet estivät kiusallisesti. Kun LOPULTA haluaa Storyvilleen pitkän tauon jälkeen, niin ravintola on kiinni. On se niin väärin. On. (Tutkin: ravintola aukeaa klo 19.)
Storyvillessä on näköjään Mardi Gras -karnevaali 10. – 11.2.2017. Muovihelmet kaulaan ja juhlimaan!
Kysyimme Manalasta, pääsemmekö paikalle, vaikka meillä ei ollut varausta. Ei tilaa.
Ohitimme suljettuna olevan Jänö-lippakioskin, jossa myydään kasvissyöjille sopivia tuotteita. En ole vielä käynyt ostoksilla, vaikka aihe kiinnostaa minua. Onkohan Jänön remontti jo valmis?
Jatkoimme Museokadulle ja ohitimme täynnä olevan pienen ravintola Coman, joka vaikutti kiinnostavalta. Ravintola myy Välimeren herkkuja ja pääsi heti Haluan käydä joskus -listalle.
Päätimme yrittää ruokailua Elitessä, joten ohitimme ravintola KuuKuun. Kysyimme Elitestä pöytää, mutta ravintola oli täynnä. Kiipesimme mäen ja kysyimme pöytää Mamma Rosasta, joka oli – yllätys, yllätys – tietenkin täynnä.
Laahustimme nälkäisinä eteenpäin ja HAA, huomasimme Dennis-ravintolan ja meille oli pöytä! Elämä hymyili jälleen. Tilasimme ruokaa odottaessamme valkosipulileipää. Kuvittelimme, että saamme bruschettaa, mutta meidän kummankin eteen tuotiin viipaloitu pizzapohja, jonka päällä oli valkosipulivoita. Mielestäni pohja oli hauska, vaikka yllättävä idea. Yhdelläkin pohjalla olisimme pärjänneet. (Ei pidä ikinä olettaa. Pitää kysyä.)
Pääruoiksi valitsimme pastaa ja kylmäsavulohipizzaa. Olisin mielelläni valinnut pastavaihtoehdon, mutta valikoimassa väijyi mm. vuohenjuustokastiketta ja vuohenjuusto ON pahuutta. Sain puolikkaan pizzan foliossa mukaan kotiin, koska erehdyin mättämään liikaa valkosipulialkupalaa kävelylenkkimme ja portaidenkiipeilymme jälkeen.
Tiedättekö, kuinka ilahduttavaa on, kun pystyy kävelemään pitempiä matkoja, kiipeämään portaat ja nousemaan pöydästä omin voimin, kenenkään kiskomatta minua ylös? Olen varmaan joskus maininnut vähemmän kannustavan mielipiteeni mm. maksan käänteishyljinnän vuoksi saamastani kortisonista…
Dennis oli ruuhkainen, joten asiakkaita oli mielenkiintoista katsella. Edustettuina olivat mm. pariskunnat, lapsiperheet ja jääkiekko-ottelusta tulleet miehet pelipaidoissaan. Eliten asiakkaat olivat iäkkäämpiä ihmisiä eli olisimme sopineet sekaan kumpaankin paikkaan.
Jatkoimme Mannerheimintieltä ratikalla Lasipalatsille ja linjamopiileilla kotiin. Toisinaan kaipaan aikaa, kun sain matkustaa tasaisesti liikkuvalla junalla.
Jarille kollega Kaisaniemenkadulle
Etsin edelleen kampaajalleni Jari Sivénille kollegaa Kaisaniemenkatu 1 -osoitteeseen.
Ripitin tänään Jari hänen leikatessaan hiuksiani siitä, ettei hän ole etsinyt seurakseen toista parturi-kampaajaa. (Luulen, että on väärin ripittää kampaajaa.)
Kerroin Jarille, että etsin hänelle toista yrittäjää kampaamoon blogissani ja häntä huvitti tilanne.
Totean, että kannattaa mennä työskentelemään Jarin kanssa, jos pitää mukavasta ja hauskasta seurasta ja haluaa työskennellä kunnollisen ja tunnollisen perheenisän kanssa eikä minkään epäilyttävän kelmiketaleen.
Jarin tavoittaa numerosta (09) 672 405.
Epäilyttävä kelmiketale
Talvella on harmaata, harmaampaa ja harmainta, joten olen katsonut tv:tä yllättävän paljon ja blogin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle.
Olen oikeasti iloinen siitä, että jaksan istua sohvalla. Heikoimmassa kunnossani katsoin vain Areenalta, Katsomosta tai Ruudusta ohjelmia ja makasin reporankana sängyssä.
Kelmiketale oli ohjelmassa, jossa ”parittaja”, ts. avioliittovälittäjä etsii seuraa miljonääreille. Yritykselle tuli uusi asiakas, 56-vuotias mies, jota välittäjä piti vaarina. Minä arvioin miehen iäksi ulkonäön perusteella 85. Pieleen meni arvaus.
Miestä olivat höynäyttäneet parikymppiset naiset, joten hän etsi vaimoa avioliittovälittäjän kautta.
Vaihtoehdoiksi hänelle esiteltiin nelikymppisiä naisia. Mies näki naiset, mutta naiset eivät nähneet häntä. Hänen mielestään 53-vuotias nuorekkaan näköinen nainen oli hänelle liian vanha. Hahaa! Onhan meillä kaikilla illuusioita, mutta HAHAA!
Avioliittovälittäjä laittoi kokeeksi näytille myös 29-vuotiaan assistenttinsa ja kenetkähän papalta näyttävä mies valitsi? Aivan.
Eipä onnistunut, vaan hänelle ehdotettiin kahta nelikymppistä naista, joista hän päätyi toiseen. Mies oli kotoisin jonkin toisen osavaltion kaukaisesta pöpeliköstä, joten hän vuokrasi huvijahdin naista varten merimatkalle. He joivat muistaakseni samppanjaa ja juttelivat.
Nainen totesi haastattelussa, että mies muistuttaa hänen isäänsä, joten hän ei ole kiinnostunut. Mies ei tietenkään kuullut kommenttia.
Mies ehdotti poreallasta ja nainen meni altaaseen bikineissään ja mies tuijotti häntä altaan vierellä vaatteet yllään. Käsittämätöntä.
Hän pyysi naista lähtemään toisille treffeille ja nainen totesi ystävällisesti, ettei heillä ole riittävästi yhteistä tms. Seurauksena mies alkoi sättiä naista ja ilmoitti, ettei hän olisi tätä halunnut kutsuakaan, mutta avioliittovälittäjä pakotti…
Välittäjä ilmoitti myöhemmin miehelle, ettei tällä ole jatkossa mitään asiaa hänen yritykseensä!
Välittäjä totesi työntekijöilleen, että mies käyttäytyi kuin 17-vuotias. Olin samaa mieltä.
Laatuviihdettä… Vetoan edelleen siihen, että on harmaata tai vielä harmaampaa. Aurinko taivaalle, pliis!
Arkkitehtuurimuseo
Kävin tammikuun alkupuolella Arkkitehtuurimuseossa, Kasarmikatu 24 -osoitteessa katsomassa Värikkäämpi, iloisempi, hienostuneempi. 1960-luvun suomalaista arkkitehtuuria -näyttelyn, joka päättyy sunnuntaina 19.2.2017.
Kiinnostavaan näyttelyyn liittyy kävelykierroksia, joita suosittelen aiheesta innostuneille:
Surkeana suunnistajana olin katsonut museon sijainnin kartalta ja menin paikalle myrskytuulen riepotellessa Helsinkiä. Kuulun aikuisiin, jotka tietenkin paheksuvat paljasnilkkaisia nuoria. Minulla syy on paleleminen, joten oloni on vielä hyisempi, kun näen hytiseviä nuoria. Helsingissä oli 18 pakkasastetta ja tuulen vuoksi pakkasta tuntui säätiedotuksen mukaan olevan 24 astetta. Minulla ei ollut pipoa, koska en oikeastaan koskaan käytä pipoa. Melkein kaduin, että paheksuin palelevia nuoria kun yritin päästä eteenpäin viimaisessa tuulessa, joka riepotti hupun useita kertoja pois päästäni.
Ohitin Kalle-ravintolan ja mielestäni minun piti jo olla melkein perillä. Enpä ollutkaan, vaan museo oli seuraavassa korttelissa, vinottain vastapäätä Kirurgista sairaalaa. Näytin Museokorttini ja menin katsomaan aulassa ja porrastasanteella olevaa Piparkakkukaupunkia, jonka lapset (oletukseni mukaan myös aikuiset) olivat rakentaneet ja koristelleet.
Yläkerran 60-luku -näyttely tuntui tutulta, koska asuin lapsena 60-luvun alussa rakennetussa valkoisessa kerrostalossa mielestäni parhaassa eli ylimmässä kerroksessa uudella alueella.
Näin pätkän filmistä, jossa kerrottiin Ympyrätalosta, jossa oli aikoinaan pankin (Yhdyspankin?) tilava konttori. Hauska ajatus, kun miettii nykyistä rakennusta.
Kiinnostava näyttely, jossa kannattaa käydä.
Varmistin käyntini jälkeen museokaupasta, saavatko piparkakkujen rakentajat aarteensa halutessaan takaisin? Saavat. Museo toimitti rakennusvälineet (taikinan ja kuorrutteet, oletan) päiväkodeille ja kouluille ja oppilaat tekivät taloja ja koristelivat ne taitavasti.
Lapsuudessa tottui siihen, että piparkakkutalossa oli loppiaisena putsauksesta huolimatta pölyn maku.
Merihaka
”Hakaniemen kupeessa kohoava Merihaka on rakennettu 70–80-luvuilla mutta henkii silkkaa 60-lukua myöhäisestä rakennusvaiheesta huolimatta.” (60-luku.fi)
Ei hengi. EI. Ei todellakaan!
Huomasin, että kävelyretki tehdään mm. Merihakaan, joka on pahuuden ruumiillistuma. Merimaisemat voivat tietenkin olla asunnoista kauniit.
Minulla on jo pitkään ollut paha mieli viehättävässä Kruununhaassa asuvien puolesta, koska he joutuvat katsomaan ankeaa Merihakaa ikkunoistaan.
Olen miettinyt, onko parempi asua ankeassa asunnossa ja ihailla kaunista aluetta vai asua kauniissa asunnossa ja joutua tuijottamaan betonibunkkeria?
Pahoitteluni, jos olet tyytyväinen ns. bunkkeristi. Makuja on monenlaisia.
Rotat vaarassa
Surullisena huomasin, että Aleksis Kiven patsaan ympärillä hääriviä rottia hävitetään. Nyyh. Kivoja rottia kiusataan.
Helsingissä on vaivaiset 100 000 rottaa. Onko se muka suuri määrä? Ei ole. Asukkaita on paljon enemmän.
Esimerkki äärettömän herttaisesta Facebook-naisesta
Äiti koneella
https://www.youtube.com/watch?v=vqXnqxQl8wY
Elämä on todellakin kuin peili. Kun sille hymyilee, se hymyilee takaisin.
banaaninkuorella 