Liisankatu, raapiminen, naivistit ja kosto

Edellisillä ei ole juuri mitään asiayhteyttä.

Työhönpaluu Liisankadulla

Osallistuin eilen Suomen Syöpäpotilaiden tilaisuuteen, jossa syövän sairastanut kertoi työhönpaluustaan toivuttuaan sairaudestaan ja me muut sairastuneet osallistuimme keskusteluun.

Hain läppärini huollosta ja kiirehdin paikalle painava läppärilaukku mukanani. Ei, minulla ei ole kevyttä läppäriä, vaan kehonrakennusläppäri.

 Hakaniemen kauppahallista nappasin mukaan hyvin myöhäisen lounaan eli lohileivän, jota tökerösti  maistoin jo ratikkapysäkeillä ja söin loppuun ennen tilaisuuden alkamista. Rohkenin tehdä näin, koska viimeksi tarjolla oli lohipiirakoita. Oletin, etten syömällä lohileipäni vahingoita allergisia. Tietääkseni en vahingoittanut. Paperipussin osasin heittää roskikseen, koska olen harvinaisen lahjakas roskistenkäyttäjä. Hehee.

Puhuimme sammakoista, joita terveet ihmiset sanovat sairastuneille. Mietin, etteivät sammakot haittaa, koska sammakoiden sanojat kuitenkin välittävät. He eivät hylkää sairastuneita. 

Puhuimme siitä, kuinka terveiltä useimmat sairastuneet näyttävät niin terveiden kuin sairastuneidenkin mielestä. Ei syöpää yleensä näe toisesta. Kaljuuden tai kortisonipöhön huomaa, mutta kortisonilla hoidetaan muitakin sairauksia kuin syöpää eikä syöpä ole ainoa kaljuuden syy.

Näytin muille kortisonipöhökuvani ja unohdin näyttää kuvaa etäyhteydessä olleelle. Anteeksi seniiliyteni.

Toisten sairauksia ja kokemuksia kuunnellessa keskityin heidän tarinoihinsa ja yritin olla itkemättä, koska muiden murheiden kuunteleminen sai kyyneleet nousemaan silmiin.

Pidin sympaattisena sairastunutta, joka suri nuorta päivystyslääkäriä, joka joutui kertomaan hänelle syövästä.

Oikeudenmukaisessa maailmassa etenkin lapset ja pienten lasten vanhemmat pysyisivät terveinä ja vanhemmat eläisivät tyytyväisinä ja onnellisina lastensa kanssa. Uskon, että valtaosa keski-ikäisinä tai iäkkäinä sairastuneista toivoo, ettei yksikään heitä nuorempi sairastuisi. ”Kannattaa” sairastua eläkkeellä, niin taloudellinen pärjääminen voi olla helpompaa. Ideaalimaailmassa kukaan ei sairastuisi koskaan, mutta keski-ikäisenä on jo ehtinyt elää, matkustaa ja nauttia elämästä. Nuorempien sairastuminen tuntuu aina yhtä epäoikeudenmukaiselta.

Tilaisuuden jälkeen en jäänyt juttelemaan, vaan kiirehdin bussipysäkille – ja myöhästyin bussista. Yleensä bussi hyytyy liikennevaloihin, mutta ei tällä kertaa, joten päädyin palelemaan Kaisaniemeen ja vaihtopysäkille. 

Toivon, että jokainen sairastunut elää mahdollisimman terveenä jatkossa. 

Raapiminen

Kylmyyden lisääntyessä raapiminen lisääntyy eli pakko rasvata. Kuvittelin rasvanneeni ihoni hyvin, kunnes olin villasukkien peittämillä varpaankynsilläni raapinut yöllä verille pohkeet ja toisen jalkapöydän ihon. Mitä ilmeisimmin olin yöllä potkinut sukat pois.

Aika siirtyä Ceridal-öljyyn Ceralan Plus -voiteen lisäksi. Löysin Nivealta kasvoille hyvän hajustamattoman aurinkovoiteen, jonka suojakerroin on 30. Todella moni aiemmin käyttämäni hajustamaton voide on lopetettu.

Naivismin Joulu Iittalassa la-su 24.11. – 16.12.2018 klo 11-17

Ooh, naivisteja voi käydä ihailemassa Iittalassa talvellakin!

Ratatöiden vuoksi matka Helsingistä Iittalaan kestää ikuisuuden, koska ensin matkustetaan R-junalla Riihimäelle ja jatko on bussikuljetuksena. Kannattanee mennä autolla. 

https://naivistit.fi/naivistinen-joulu-2018/

Lahjakkaan Mia Bergqvistin (maalaus) töitä ei ole esillä, mikä on harmillista.

Kosto

Kuten olen kerran tai osapuilleen kymmenen maininnut, niin huvittelen keräämällä roskia. 

Hienotunteisena en kerro mielipiteitäni koirienomistajista, jotka pakkaavat koiriensa jätökset muovipusseihin ja heittävät pussit metsiin, ojiin tai jonkun toisen pensasaitaan. Käyttäisitte edes biojätepusseja, niin tulevaisuuden arkeologit eivät pyörry.

Suosikkikostoni roskaajille on melkein lopussa:

Onneksi minulla ei ole moottoripyörää. 

Vielä.

Eikä tule koskaan olemaan, koska moottoripyörät eivät kuulu maailmaani.

Enkä heittäisi roskia kenenkään päälle, vaikka ajatus ilahduttaisi. 

Me härät emme usko horoskooppeihin

Olen kuunnellut useamman henkilön – myös miesten – kommentteja horoskooppimerkeistä, mutta me härät emme usko horoskooppeihin. 

Näin naistenlehden (luotettava lähde) sivulla linkin, jossa kerrottiin, missä horoskooppimerkeissä on eniten narsisteja. Olen paha ihminen, koska narsistien ns. yleisyys huvittaa minua. Eivät kaikki aiemmat puolisot voi millään olla narsisteja. Ehkä 98-99 prosenttia heistä, mutta eivät kaikki.

Arvasin kolmesta vaihtoehdosta kaksi ja olin – melkein – ylpeä itsestäni: oinas ja leijona. Ensimmäisestä olin varma ja seuraavasta melkein varma. Kolmas oli yllätyksekseni kauris. Heillä on taipumuksena hyväksikäyttää toisten tunteita ja apua. Hui kauhistus.

Testin lukijat suuttuivat astrologin kannanotoista. (Horoskooppimerkkejään en tiedä. Tirsk.)

Taas opin jotain uutta, joka mahdollisesti pitää paikkansa jonkun mielestä. 

Mainokset

JOSEF FRANK, Designmuseo 12.10.2018–17.3.2019 ja Oodeilua

Kävimme katsomassa Josef Frankin taidenäyttelyn Designmuseossa ja mietin kuinka huikean elämän mies eli. Hän pääsi onneksi pakoon Ruotsiin Itävallasta, jossa häntä olisi vainottu uskonnon vuoksi.

Ystäväni osti Museokortin eli pitkäaikainen ”painostukseni” on tehonnut. Loistavaa!

Designmuseon näyttelyssä nähtävillä oli taitavaa suunnittelua, upea näkemys monista asioista ja vaikuttavaa osaamista mm. arkkitehtuurista, taiteesta, huonekaluista ja tekstiileistä.

”Näyttelyn on tuottanut MAK –Austrian Museum of Applied Arts / Contemporary Art

Näyttelyn yhteistyökumppanina: Kjell och Märta Beijers Stiftelse ja Austrian EmbassyHelsinki”

Joskus on hetkiä, jolloin harmittaa olla keskinkertainen ihminen, joka ei osaa ilahduttaa muiden elämää, kuten huipputaiteilijat ja -muusikot. Toisaalta meitä keskinkertaisia on aina ollut eniten, joten mikäpä tässä elellessä ja muiden vaikuttavia elämiä ihaillessa.

Ehkä pitäisi kirjoittaa Sinuhe Epyktiläinen, osa 16 -teos?

Keskustakirjasto Oodin avajaisiin on enää viikko

”Helsingin keskustakirjasto Oodin avajaisia juhlitaan itsenäisyyspäivän aattona 5. joulukuuta 2018. Avajaiset jatkuvat itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta, jolloin luvassa on erityisesti perheille suunnattua ohjelmaa.

Oodi avaa ovensa ensimmäistä kertaa yleisölle itsenäisyyspäivän aattona 5. joulukuuta kello 8. Avajaisohjelma alkaa kello 14 ja jatkuu noin puoli yhdeksään asti illalla.Ohjelma sijoittuu sekä ulkolavalle että Oodin kolmeen kerrokseen.”

Uutuuskirja tarjoushintaan

”Tervetuloa Grindelwaldin rikokset -kirjan julkistamisjuhlaan Oodiin torstaina 6.12. klo13! Paikalla myös suomentajavelho Jaana Kapari-Jatta.”

Taitavaa suomentajaa arvostan, mutta kirja vaikuttaa elokuvan trailerin perusteella hurjalta.  Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -edeltäjässä oli taitava ja viehättävä Eddie Redmayne ja hupaisia elikoita, mutta uhkaa ja tuhoa oli ikävää katsoa.

Ehkä pitäisi ensin lukea J. K. Rowlingin kirjoittama kirja? Olen todella iloinen siitä, että hänellä on taito kirjoittaa tarinoita, jotka ilahduttavat kaiken ikäisiä ihmisiä. Ystäväni iäkäs äiti luki Harry Potter -sarjan vanhainkodissa ja piti kirjoista.

Pottereita oli julkaistu suomeksi jo kaksi teosta, kun löysin kirjat vuosia sitten Akateemisesta kirjakaupasta ja luin ne sekä englanniksi että suomeksi ilahtuen taidokkaista käännöksistä.

Influenssarokote ja läppäri huoltoon

Tänään käyn influenssarokotuksessa ja vien läppärin huoltoon. Käteni melkein tärisevät jo nyt, koska läppäristä luopuminen on tuskaa.

Valtaosa tiedosta, joka kiinnostaa, löytyy kätevästi netistä ja (tieto-) kirjoista saa tarkempaa tietoa.

Rakastan tiedon, kauneuden ja tarinoiden maailmaa.

Anteeksi, anteeksi, ANTEEKSI

Tapahtui jotain uskomatonta: useampi vieras ihminen kiitti minua roskien keräämisestä.

Puistokummeilen lähes päivittäin eli kerään roskapussillisen tai puoli jätesäkillistä roskia siistiksi kuvittelemastani lähiympäristöstä. Kerrankos sitä erehtyy.

Virheellinen tilasto

Olen tullut siihen tulokseen, että THL:n tilastot tupakoivista suomalaisista eivät pidä paikkaansa. Tupakoivia syyllistetään yhtä paljon kuin ylipainoisia, joten monet ”unohtavat” tutkimuksissa mainita, että he polttavat.

Ylipainoiset valehtelevat vastaavien tutkimusten mukaan painonsa useita kiloja alaspäin. Kaikkea ei kuitenkaan pysty kuromaan kasaan korseteilla, koska ylhäältä tai alhaalta väkisinkin tursuaa traania.

Kolmetoista prosenttia miehistä ja kymmenen prosenttia naisista EI VOI heittää noin paljon tupakka-askeja maahan, vaikka kaupungeissa tupakoidaan enemmän kuin maaseudulla. Maaseudulla roskapussit kuulemma heitetään maanomistajien metsiin.

THL, pyydän, että tohtorinne ja tutkimusryhmänne ystävällisesti tekevät luotettavamman mittauksen tupakoijista. Väitän, että tupakoijia on huomattavasti enemmän kuin tilastoissa.

Joulumarkkinat

Vein eilen roskat ja juttelin hetken naapurin kanssa pihalla. Lisäsin silmätippoja ja hän neuvoi minulle oikeanlaisen tiputtamistavan. Nyt tiedän, että tipat tiputetaan keskelle silmää. Mistäpä olisin tiennyt oikean tavan kuuden vuoden rankan käänteishyljinnän jälkeen? Nyt tiedän. Minulla oli aiemmin illuusio siitä, että tippa kulkeutuu silmässä, kun suljen silmät tippojen tiputtamisen jälkeen.

Kävelin sunnuntaina joulumarkkinoille ja keräsin maahan heitettyjä roskia. Ylempään rinteeseen, joka ei ollut mikään kulkuväylä, oli heitetty avaamaton paketti naudan jauhelihaa. Pakkaus oli vanhentunut 7.10. Onneksi minulla oli roskapihdit, joilla kiikutin paketin lähimpään Molok-syväkeräysastiaan.  Roskikselle matkaa oli peräti kymmenen metriä.

Ensin minua kiitti roskien keräämisestä kiinanpalatsikoiraansa ulkoiluttanut vanhempi naishenkilö, joka kertoi poimivansa muoveja mm. bussipysäkeiltä. Kiitin häntä teoista. Bussipysäkeillä on roskakoreja, mutta ilmeisesti niiden käyttäminen on joillekin haasteellista. Seuraavaksi minulle toivotti hyvää joulua naishenkilö markkinapaikan ovella, kun olin vielä toisella puolella tietä.

Ylitin tien, jätin roskapussin ulos ja kiersin tilassa.Hauskin idea oli punainen nauha, johon oli ripustettu iloisen värikkäitä vauvansukkia joulukalenteriksi. Ostin kasviskevätkääryleitä puoleen hintaan, koska olin lähellä sulkemisaikaa paikalla ja kympillä harmaat villasukat viluisia varpaitani lämmittämään. Kevätkääryleet ja sukat päätyivät keveään ostoskassiin, jossa kannan vesipulloa.

Jatkoin roskapartiointia ja sottaajien kummastelua.

Eläkkeelle jäänyt naishenkilö kiitti minua, kun jätin roskapussin bussipysäkin roskiksen viereen. Hän oli saanut lahjaksi roskapihdit ja kerää usein roskia samalta kadulta, josta olin koonnut ns. saalista. Kiitin häntä siivouksesta.

Pahviset kahvikupit ja niiden muoviset kannet pitäisi mielestäni kieltää lailla, samoin muilta mailta vierahilta raahatut oluttölkit, jotka päätyvät autojen litistäminä kaduille.

Roskienkeruun jälkeen tunnen itseni kunnon kansalaiseksi,vaikka työttömyys jatkuu ja olen yhteiskunnan taakka. Yli kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen työnhaku kirjoitusten mukaan vaikeutuu entisestään. Miten mukava tieto, kun tilanne on muutenkin hankala ja tulot ovat surkuhupaisat.

Akku

Kävelin lähikauppaan, jossa on postin palvelupiste, hakemaan läppäriin tilaamani akun. Nouto ei aiemmin onnistunut, koska henkilöllisyystodistus oli kotona.

Huvittelin menomatkalla keräämällä roskapussillisen roskia. Keräsin roskia aukiolta ja minua kohti käveli kuuden tai seitsemän maahanmuuttajataustaisen pojan ryhmä. Jatkoin roskien keräämistäja olin omissa ajatuksissani. Lähin heistä sanoi minulle kolme kertaa anteeksi, kunnes huomasin hänen puhuvan minulle. Arviolta 12-vuotias poika kysyi, siivoanko vapaaehtoisesti? Kerroin, että siivoan ja lisäsin, että minulla on outo harrastus. Ei heidän mielestään, vaan sain kehuja siitä, että pidän lähiympäristön paremman näköisenä. Kysyin toiselta pojalta, osaako hän käyttää roskiksia ja hän kertoi osaavansa. Onnittelin häntä siitä, että hän toimii oikein. Kerroin, että olen puistokummi ja sain roskapihdit Sörnäistenkatu 1-osoitteesta. Suosittelin harrastusta heillekin. Pojat kiittivät minua ja taputtivat käsiään. Heidän käytöksensä oli todella huomaavaista ja kohteliasta.

Myöhemmin kävelin samojen poikien ohi ja joku heistä heitti karkkipaperin maahan. Tilanne huvitti minua, vaikkei pitäisi. Nostin vaivihkaa paperin pihdeillä metrin päässä olleeseen roskakoriin.

Arvostan sitä, että pojat ainakin yleensä pitävät siististä ympäristöstä.

Läppäri, osa kaksi



Viime sunnuntaina läppäriin tuli herja, jonka mukaan akku pitää vaihtaa.

Otin maanantaina yhteyttä huoltoon ja varmistin, voiko kyseessä olla virus. Ei voi.

Sain heiltä tiedon parista paikasta, josta voin tilata uuden akun. Tilasin akun Kiinasta eli noin 40 euroa lisäkuluja akusta ja postikuluista.

Sain akusta tänään ilmoituksen, joten voin noutaa sen postitoimipaikasta.

Olen tutkinut tallentamani tiedostot, poistanut kuvia jne. ja vien läppärin maanantaina huoltoon pariksi päiväksi, joten lisää laskuja.

Oikeudenmukaisessa maailmassa löytäisin kriminaalien vartioimattoman rahakätkön, jossa on Salainen kriminaalien kätkö -lappu ja kaikki taloudelliset huoleni poistuisivat kerralla.

Usein käy niin.



Suomen Turuus

Keskiviikkona klo 9 lähdin TE-palveluiden bussilla RekryExpoon Turkuun. Luulin olevani hyvissä ajoin paikalla 20 minuuttia ennen lähtöaikaa. Enpä ollut, koska bussissa istui jo parikymmentä ihmistä.

Laitoin toiveikkaasti kassin viereeni, jottei kukaan tulisi yskimään päälleni. Eipä onnistunut, koska viereeni halusi istua nuori nainen. Siirsin tietenkin kassini pois penkiltä, vaikka bussissa oli vielä paljon tyhjiä paikkoja. Kävi tuuri eikä hän yskinyt, mutta kännykkää käyttäessään, riisuessaan tai pukiessaan takkia hän löi minua parikymmentä kertaa kyynärpäällä kylkeen. Kylkeni ei arvostanut tilannetta yhtään.

Olin niin väsynyt, että nukahdin useita kertoja matkan aikana. Bussi pysähtyi Espoon Ikean lähellä olevalla pysäkillä, Lohjalla, josta ei noussut kyytiin matkustajia ja myöhemmin Salossa. Olin umpiunessa, joten en päässyt laskemaan salolaisia. Pidän fiksuna, että Varsinais-Suomi järjestää ilmaisia matkoja ulkopaikkakuntalaisille, koska työvoimaa tarvitaan.

Jokin tunneli oli suljettu, joten kiersimme messukeskukseen Raision kautta. Turku oli tietenkin muuttunut todella paljon niistä ajoista,jolloin työskentelin siellä ylioppilaskirjoitusten jälkeen.

Perillä kerroin Etelä-Suomen työvoimatoimiston edustajille, että palaan pois Turusta toisella bussilla. Halusin käydä messujen jälkeen taidenäyttelyssä. Maksoin narikkalipun (kaks viiskeet) infossa ja kiertelin kojuilla. Kysyntää oli lähinnä ruumiillisen työn tekijöille, joten en tyrkyttänyt itseäni telakalle tai varastoon. Toimistotyöntekijänä TYKS eli yliopistollinen keskussairaala kiinnosti, mutta jonot kojulle olivat pitkiä. Katson tiedot netistä.

Roskaajasuomalaiset osallistuivat messuille, koska lattioilla oli karkkipapereita.

Sani Leino

Olin katsonut etukäteen ohjelman ja menin kuuntelemaan modernin myyntityön ammattilaisen ja LinkedIn-”tutun” Sani Leinon luennon. Hän muistutti yksilön tärkeydestä ja siitä, että jokainen on oman alansa asiantuntija.

Juttelin hyvän ja hauskan luennon jälkeen hänen kanssaan ja kysyin työnhakuvinkkejä kuuden syöpäsairauslomavuoden ja 53-vuotiaana työttömäksi jäämisen jälkeen.

LinkedIn-viestini luki alkusyksystä 11 700 ihmistä,mutta kukaan ei ottanut minuun yhteyttä. Soitan yrityksiin, lähetän hakemuksia ja täytän rekrytointiyritysten sivuille tietojani.

Onneksi pääsen erittäin hyvältä vaikuttavaan rekrytointiyritykseen haastateltavaksi ensi viikolla.

Ei minun järkeni mihinkään hiipunut rankkojen ja pitkien hoitojen aikana. No, tilapäisesti hiipui mm. aivoaneurysmaleikkauksen jälkeen, mutta eiköhän se ollut ymmärrettävää, kun pää kaiverrettiin auki. Solumyrkkyjäkään en tiputtaisi keneenkään enkä syöttäisi karmeita lääkkeitä, jollei olisi ihan pakko.

Sani Leinon neuvojen mukaan jatkan LinkedIn-markkinointia ja otan yhteyttä yrityksiin. Ongelmani on, että koen monet ”vähän mä tein hyvää ja olin ihan ihana ja todella kiva” -viestit ongelmallisiksi, joten niiden julkaiseminen tuntuu viheliäiseltä. Jos autan tai tuen jotain, niin kertominen tuntuu nololta rintaanpaukuttamiselta. Ei tietenkään pitäisi ajatella noin näinä Vähän mä olin hyvä -aikoina.

Yhdestä asiasta olen oikeasti ylpeä eli siitä, että allogeeniseen kantasolusiirtoon menevät saavat ehkä jotain vinkkejä eristyshuoneessa olemisesta kirjoittamieni tekstien perusteella, vaikka siirrostani on yli kuusi vuotta aikaa. Olen iloinen myös siitä, jos jotakuta toista huvittavat kokemukseni, joita usein pidän hassuina.

Opiaatti-ininä Helsingin Sanomissa

Luin digilehdestä kirjoituksen, jonka mukaan Yhdysvalloissa ihmiset kärsivät opiaattien vuoksi ja ikävä kyllä kuolevat käytön vuoksi kaduille. Syyllisenä on – tietenkin – suku, jonka yritykset valmistavat ja markkinoivat kyseisiä lääkkeitä.

Toisinaan muistan haikeana aikaa, jolloin jokainen ihminen vastasi ihan itse tekemisistään, ymmärsi tupakan olevan riski terveydelle ja käsitti, että kahvi voi olla kiehuvan kuumaa tai sen, ettei kolmiolääkkeitä tarvitse syödä ihan jokaiseen kipuun.

Vuonna 2017 20–84 -vuotiaista miehistä 13 prosenttia ja naisista 10 prosenttia tupakoi päivittäin. (THL) Nostan päivittäin kaduilta roskia ja valtaosa roskista on tupakka-askeja. Tupakoijia on vähän, mutta tyhjiä askeja ja tupakantumppeja on todella paljon. Samoin nuuskapurkkeja, vaikka nuuskaa ei myydä Suomessa. On se ihmeellistä.

Ruokakauppojen lähellä kuitit ylittävät tupakka-askit eli ilmeisesti sekä tupakointi, että kaupassakäynti lisäävät roskaamista. Oikeudenkäyntejä, anyone?

Lisäininä silmätippojen tarpeettomuudesta

Näin silmätippayrityksen mainoksen, jota useampi nokkelana itseään pitävä ihminen kävi kommentoimassa. Tipat ovat kuulemma turhuutta. Ystävällinen (toki) vinkki seuraavaan kertaan: jos on aihe, josta et tiedä yhtään mitään, niin älä kommentoi. Ikinä.

Pidin silikonitulppamaininnasta (niistä ei ollut apua minulle), Sjögrenin syndroomaa sairastavan ja reumapotilaan kommenteista. Fiksua kommentoida, jos ymmärtää asiasta jotain.

Pidän myös kyseisistä silmätipoista, vaikka Kela-tipoista silmilleni sopivat vain Oculacit.

Luennon jälkeen

Luennon jälkeen kiertelin vielä kojuilla, mutta en ottanut yhtään karkkia kulhoista eli en voi messukäynnin perusteella vetää suklaatehtaita oikeuteen. Nyyhkistä.

Kuuntelin hetken Viking Linen esiintyjää, joka etsi työntekijöitä laivoille ja vilkutin valkoiselle maskottikissalle, joka istui luennoitsijan jalkojen juuressa. Kissa vilkutti minulle, joten messukäynti oli onnistunut.

Varmistin, mistä etsimäni bussi 32 lähtee, mutta päädyin lähempää lähtevään bussiin 100. Maksoin kolme euroa kuljettajalle ja matkustin aurinkoista reittiä Turun kauppatorille. Tori oli kaivettu auki ja ympäröity aidoilla, mutta tieto oli mennyt minulta ohi. Wiklundia rempattiin, mutta löysin kaupan ja kävin ostamassa lisää vettä.

Kantarellikeitto ravintolassa ja kävely Onnibussin pysäkille Tuomiokirkon luo. Vaelsin katsomaan aiempaa kotiamme Hämeenkadulla ja huomasin bussilipun olevan edelleen voimassa, joten matkustin Varissuolle katsomaan entistä työpaikkaani. Vieressäni istunut ystävällinen poika neuvoi, missä kohtaa jään pois, koska maisemat olivat kummasti muuttuneet vuosien aikana.

Jäin pois ostoskeskuksen pysäkille, nousin rullaportaat, kävelin kauppakeskuksen toiseen päätyyn ja mietin, minne suunnata. Kiipesin ylämäen, jota ei ollut, kun oli 20-vuotias. Kummasti pykäävät nykyisin mäkiä.

Ilahduin huomatessani, että päiväkoti on edelleen samassa paikassa, missä se oli ikuisuus sitten. Läheinen leikkipuisto oli muuttunut tenniskentäksi eli joko lapsia treenataan jo 3-6 -vuotiaina TAI leikkipuisto oli siirretty toiseen paikkaan. Todennäköisesti tai.

Alueen asukkaat olivat muuttuneet 33 vuoden aikana eli Varissuolla asuu nykyisin paljon maahanmuuttajia.

Palasin lähtöpysäkille ja bussin lähtöön oli vielä aikaa. Käväisin Varissuon leipomossa, jossa myytiin ihanalta näyttäviä vehnäleipiä, kuten litteitä ”rieskamaisia” naan-leipiä. Kaikki pakkaukset maksoivat euron eli hyvä bisnes asiakkaiden kannalta. Naaneja en ostanut, mutta ostin ruutua muistuttavia pitkiä sämpylöitä ja seesaminsiemenillä päällystettyjä leipiä. Olipa kätevä kahden euron tuliainen minulta minulle.

Sisällissota, Wäinö Aaltosen museo – su 13.1.2019

Bussilla takaisin keskustaan ja tietenkin jäin väärällä eli päätepysäkillä pois. Olisi kannattanut jäädä edellisellä. Kävelin iltahämärässä (kello oli jo peräti neljä) kohti Wäinö Aaltosen museota ja Sisällissota-näyttelyä.

Ylitin hyvin valaistun sillan, joka soitti kaunista musiikkia ja kannatan vastaavia siltoja muuallekin.

Jatkoin Museokortilla vaikuttavaa ja surullista näyttelyä kiertämään. Paras tai ehkä pahin teos oli taiteilijan, jonka tekijää en järkyttyneenä huomannut. Taitavat amerikkalaisnäyttelijät Julianne Moore (s.1960) ja Alec Baldwin (s. 1958) puhuivat elämistään vainottuina ihmisinä mm. syyrialaisnaisena ja homoseksuaalina miehenä. Oli surullista ja kauhistuttavaa kuunnella kertomuksia vainosta ja väkivallasta, joita kyseiset ihmiset joutuivat kokemaan.

Tietoa näyttelystä:

”Yksi näyttelyn keskeisimmistä teoksista on Candice Breitzin (lisäsin lihavoinnin) vaikuttava videoinstallaatio Love Story, 2016, jossa esiintyvät mm. Julianne Moore ja Alec Baldwin. Breitz esittää teoksellaan kysymyksen ketä me kuuntelemme ja kenen äänellä puhumme. Ovatko tarinat oikeiden ihmisten todellisista kokemuksista vaikuttavampia, jos kertojana on tunnettu Hollywood-näyttelijä?”

Tarinat olivat vaikuttavia, vaikka esiintyjinä olivat näyttelijät. Eivät mielestäni näyttelijöiden vuoksi.

Minulla oli raakojen kertomusten jälkeen niin paha mieli,että kiersin katsomassa toimistokäytävässä Aaltosen veistoksia nähdäkseni jotain normaalimpaa.

Kävelin näyttelyn jälkeen uudelleen Wiklundille ja kiirehdin Tuomiokirkon pysäkille, jossa odotin bussia yli vartin. Järjetön odotusaika, mutta en halunnut myöhästyä. Bussi pysähtyi kauas jalkakäytävästä ja sain hilattua itseni kaiteen avulla sisään. Pitkä päivä alkoi ilmeisesti tuntua. Kiipesin portaat yläkertaan. Bussi oli ihanan hiljainen noin puolen kilometrin ajan, kunnes nuoret nousivat kyytiin Hämeenkadulta. Onneksi edessäni istuneet nukahtivat matkalla ja vain yksi nuori mies jaksoi puhua puhelimessa koko matkan ajan.

Kahdeksalta illalla olin Kampissa, josta kiirehdin bussipysäkille – ja odotin melkein 10 minuuttia. Kotona olin ennen yhdeksää eli pitkä ja mielenkiintoinen päivä Suomen Turuus.

Huomenna Turussa kannattaa suunnata joulumarkkinoille.

Tervetuloa Vanhan Suurtorin Joulumarkkinoille

Koe taianomainen joulutunnelma Turun Vanhalla Suurtorilla neljänä viikonloppuna

24.–25.11., 1.–2.12., 8.–9.12. ja 15.–16.12.2018 klo 11–17.

Joulumarkkinoilta löydät nähtävää ja tehtävää koko perheelle. Torin täyttävät käsityöläisten laadukkaat myyntituotteet ja jouluiset herkut sekä monenlaiset musiikki-, teatteri- ja sirkusesitykset. Pukin pajalla tapaat Joulupukin perheineen!

Vanhalla Suurtorilla voit lisäksi nauttia talvisesta säästä lämpimän mehun kera, tehdä löytöjä joulukoristeiden vaihtopisteessä sekä hengähtää jouluhulinan keskellä Vanhan Raatihuoneen salin tunnelmallisissa joulukonserteissa.

Vanhan Suurtorin Joulumarkkinat järjestää Turun Suurtorin keskiaika ry.

https://www.suurtorinjoulumarkkinat.fi/

Lapsilla oli tonttu päässä

Suursuonpuiston vanhustenpolku

Joulun lähestyessä tulee käytyä kummallisia keskusteluita.

Kävin kaupassa, palasin kotiin, pesin kädet ja laitoin pesukoneen päälle. Pyykkäsin valkoisia lakanoita, tyynyliinoja ja pyyhkeitä.

Vein puhelimen makuuhuoneeseen, mutta en sytyttänyt valoja.

Palasin myöhemmin huoneeseen ja laitoin valot. Hiili oli oksentanut sängyn jalkopäähän edellispäivänä vaihtamilleni valkoisille lakanoille. Siivosin kostutetulla paperilla pahimmat pois, otin sotketun pussilakanan, aluslakanan ja petauspatjaa suojaavan petarilakanan pois sängystä. Kävi tuuri, koska täkillä tai patjalla ei ollut sotkua. Edellisen valkoisen koneellisen jälkeen seuraava valkoinen kone pyörimään, joten tilanteessa oli arkipäivän komiikkaa.

Hiili on tutkittu eläinlääkärillä useita kertoja eikä kissasta tai ruoasta löydy mitään vikaa. Ehkä meillä on vain erilainen käsitys sisustamisesta.

Juttelin myöhemmin sisareni kanssa ja puhuimme joulukorteista. Mainitsin, että ”lapsiperheet lähettävät kortteja, joissa lapsilla on tonttu päässä”.  Sain sanottua sanan ja purskahdin nauruun. Kuten sisareni lisäsi, yleensä kuvissa lapsilla on päässään tonttulakki.

En taida lähettää kuvaa, jossa kissa on tehnyt makuuhuoneeseen sisustusratkaisun. Tonttua kissalla ei tietääkseni ollut päässä.

Ei punaisina, ei valkoisina, vaan ihmisinä

Areenalta voi katsoa KOM-teatterin esittämän Veriruusut, tarinan Valkeakoskella asuneista tehdastyöläisistä, jotka perustivat naiskaartin kansalaissodan aikana. Tositarinaan perustunut näytelmä oli surullinen ja vaikuttava.

Teos on katsottavissa ulkomailla.

Kävelin keväällä ja kesällä usein KOM-teatterin ohi ja näinVeriruusut-näytelmän esitteen. Esitys vaikutti hyytävältä, koska punaisella puolella oli naiskaarteja, joihin suhtauduttiin julmasti ja tuomitsevasti sisällissodan jälkeen. Valkeakosken naiskaarti koostui 15–23 -vuotiaista nuorista naisista, jotka elivät raskasta ja haasteellista elämää paperitehtaalla.

Valkoisessa perheessä kasvaneena (ihmettelin tilannetta, koska sodasta oli mielestäni ikuisuus) oli tukalaa katsoa jotain sellaista, joka ei koskaan kuulunut omaan maailmaan. KOM-teatterin esitys oli karu ja yllättävä,vaikka naisten hyvä yhteishenki ilahdutti.

Toivoin koko näytelmän ajan, että Sigridin (Siikri), Maijan, Hilman, Aino-Vihtoriinan ja tehtaan koneen vahingoittaman Lyytin elämä muuttuisi paremmaksi. 

KOM-teatterin Veriruusut

https://areena.yle.fi/1-4488845

Veriruusut: Vaieta eivoi

https://areena.yle.fi/1-4488846

Katsottavana oli kuvauksia elämästä teatterin lavasteissa, näyttelijöiden valinnoista, vierailusta Valkeakosken naiskaartin haudalla ja kirjailija Anneli Kannon (s. 1950) haastattelusta Tampereella. Enpä tiennyt,että naiskaarti tulitti Raatihuoneen kellon kohdalta vastapuolta Hämeensillalla tai muistanut, että Tampereen Teatteri vallattiin tai koskaan huomannut luodinreikiä Tampereen yhteiskoulun seinässä.

En tiennyt sitäkään, että punaisten teloituksista päättivät Tampereella 16–18 -vuotiaat koulupojat.

Maunulan terveysaseman laboratorio

Sattuuko teille koskaan niin, että luulette varanneenne laboratoriokäynnin ja huomaatte viime tipassa, että varaaminen on unohtunut?

Ei minullekaan.

Tutuissa laboratorioissa ei enää ollut aamuaikoja, joten varasin ajan Maunulasta. Lähdin hyvissä ajoin matkaan, koska vaihdoin bussia ja olin varttia ennen varattua aikaa istumassa viihtyisässä ja valoisassa aulassa.Verikoe onnistui hoitajalta ja varmistin häneltä, missä on Suursuonpuiston vanhustenpolku. Tietä eteenpäin ja vanhainkodin ohi, hän neuvoi.

Kävelin metsään, jonka sisäreunalla kiersi kuusikkoa ympäröivä kaide. Jos olisin iäkäs ja tarvitsisin kaidetta. niin minua ketuttaisi kompastua säännöllisesti penkkeihin. Syystä tai toisesta oletin luettuani aiemmin paikasta, että vanhus voi koko matkan ottaa tukea kaiteesta.

Pidin puistosta ja siitä, että istumapaikkoja on tarjolla heikkokuntoisille. Maunulan – tai jonkin muun alueen, koska ei pidä olla rajoittunut – reipas ja ehtiväinen nuoriso oli vahingoittanut vain osaa penkeistä.

Esteetikkona mietin, että puistossa voisi olla enemmän istutuksia ilahduttamalla alueella kiertäviä ihmisiä ja puita voisi valaista jouluvaloin. Linnunruokintatelineessä roikkui orava, joka näytti hyvin jouluisalta.

Jatkoin bussipysäkille uuden Suursuon alueen läpi ja pidin viihtyisiltä vaikuttavista rakennuksista.

Jos joku puistokummeilee Maunulassa, niin terveyskeskuksen ympäriltä voi kerätä liudan roskia.

Montgomeristeille iloa

Emilia Kent Runotytön tarina jatkuu

Vilja-Tuulia Huotarinen

Satu Koskimies

WSOY 2018

 

Jos kasvoit Montgomery-kirjojen, Annan ja Runotytön parissa, niin ehdotan viehättävää luettavaa kahdelta taitavalta suomalaiskirjoittajalta.

Teddy Kentin kanssa avioitunut Emilia asuu puolisonsa kanssa Autiossa talossa, jonka lahjotti Emilialle hänen aiempi kihlattunsa Dean.

Emilia tapaa ystäviään Ilseä ja Perryä, majoittaa taidemaalaripuolisonsa kanssa Deanin ja lukee tämän kirjoittama tekstejä, kokee leimahduksia, muistelee kirjoittamiseen kannustanutta opettajaansa, juttelee Jimmy-serkun kanssa ja huolehtii kahdesta tädistään. Vanhemman tädin muistisairaus tuntui surulliselta.

”Emilia oli aina tuntenut puut sisarikseen. Erityisesti hän oli kuin syntyjään samaa heimoa tummien kuusien kanssa. Jo Uudessa Kuussa asuessaan hän oli rakastanut niiden laulua surullisina syysöinä, kun hän ikkunan ääressä Teddyä ikävöidessään oli etsinyt pilvien välistä Lyyran Vegaa.”

Emiliasta kertovassa kirjassa tunnelma vastaa Runotyttö-kirjan kertomuksia, teos on tulvillaan Emilian ajatuksia ja kiehtovia läheisiä.

Taitavasti kirjoitettua tarinaa oli ilahduttavaa lukea.

 

 

Kanadalaiskirjailija L. M. Montgomery (1874–1942) kuvasi orvoksi jääneen ja lahjakkaan kirjoittajan Emilia Byrd Starrin elämää.