Kaularankaortoosi

Niskasärky jatkui kolmen akupunktiokerran jälkeen, joten pyysin reseptin lihaksia rentouttavaan lääkkeeseen Sirdaludiin.

Jouduin käyttämään lääkettä ennen syöpädagnoosiani selkäkivun vuoksi. Ikävä kyllä lääke väsytti minua, joten nukuin pommiin siirryttyäni toiselle osastolle ja heräsin esimiehen soittoon. En enää uskaltanut käyttää relaksanttia, vaan yritin taltuttaa kovan kivun lääkkeillä. Huono ja toimimaton päätös, mutta lintsariksi pitkään epäiltynä tilanne oli erittäin kiusallinen. En tiedä, kuuliko silloinen esimies koskaan, että minulla oli pitkälle edennyt verisyöpä, joka aiheutti hyvin monenlaisia oireita.

Niskakipuun Sirdalud ei tuntunut auttavan enkä voinut tautihistoriani vuoksi käyttää särkyyn tepsiviä lääkkeitä. Olen niin pystyyn myrkytetty lääkkeillä, ettei relaksantti enää väsyttänyt. Hyvä tilanne, jos esimerkiksi tyrannosaurukset hyökkäävät, koska olen pahanmakuinen ateria.

Kävin röntgenissä, jossa kuulemma näkyi pitkäaikaisen toimistotyöntekijän eteenpäin kallistuva niska, välilevymuutoksia ja monilla tähän ikään kuuluvaa nivelrikkoa. Niskan kallistuminen oli pahin ja muut kohdat onneksi lievempiä, lähes harrastuksia. Nuorempana lauloin kuorossa, mutta ikä vaikuttanee harrastuksiin. Suosittelen Et itkeä saa Argentiina -kappaletta, etenkin kertosäettä.

Lääkäri soitti niskatutkimusten jälkeen ja sairauslomapäiväni aikana, kertoi tilanteesta ja ehdotti lääkkeiden lisäksi niskatukea, jonka saisin ostettua lääkärikeskuksesta 30 eurolla.

Olen ostanut liudoittain erilaisia lääkkeitä ja silmätippoja, jotka eivät ole sopineet minulle, joten etsin netistä halvempaa ortoosia. Mielessäni näin täysin turhan niskatuen lepäilemässä eteisen kaapissa.

Kannattaa opiskella proviisoriksi ja hankkia apteekki esimerkiksi huitsin pöpeliköstä tai keskeltä ei mitään, niin pian on käytössä kaunis huvila, liudoittain matkoja eksoottisiin kohteisiin (ooh, Malediivit!) ja upea kelohonkamökki Lapissa. Erittäin hyvä bisnes, jota suosittelen, vaikka en pidä kelohongasta.

Mikäli Alkot, apteekit ja mättöruokapaikat yhdistettäisiin toimimaan samassa yrityksessä, niin meillä olisi vielä enemmän miljonäärejä.

Löysin Pohjois-Haagan Respectalta halvimman kaularankaortoosin ja lähdin sovituskierrokselle voidessani iltapäivällä hieman paremmin. Eihän se mitään, jos taas särkee, mutta huimaus ja väsyminen piinasivat aamupäivällä.

En varannut aikaa, mutta olin yksin liikkeessä ja sain loistavaa palvelua. Mietin halvinta vaihtoehtoaa ja sain sovittaa valkoista, hyvin kevyttä ja rouhetäytteistä kauluria, joka oli liian korkea eikä tukenut niskaani.

Liikkeessä työskennellyt (fysioterapeutti?) aloitti suosittelemalla sinistä kauluria, mutta halusin mustan. Musta maksoi yli 40 euroa, joten halusin mieluummin halvemman sinisen. Sininen ja oikean korkuinen kauluri sopi minulle kuin nenä päähän, joten maksoin alle 20 euroa ja lähdin kotimatkalle.

https://kuvasto.respecta.fi/p/13534-kaularankaortoosi-neckok/

Menin seuraavana päivänä töihin ja otin kaulurin mukaani.

Lisäsin kaulurin ja selitin kaikille kysyjille, että olen ollut snagarilla (käännös: nakkikioski) tappelussa ja voitin, mutta yllättäen kukaan ei uskonut minua. Näytän liian kiltiltä.

Käytän niskatukea työpäivän aikana, mutta otan sen pois kahvi- ja lounastauoilla. Ortoosista on ollut todella paljon apua, koska joudun ottamaan harvoin gramman Para-Tabseja. Vahvemmat lääkkeet eivät onnistu, koska annan ne ylen. Onneksi lievemmistä kipulääkkeistä on hyötyä.

Kotona en käytä niskatukea, vaan yritän kiinnittää huomiota niskan asentoon. Pitäisi vahvistaa mm. yläkroppaa kuntosalilla.

Puhuin työpäivän aikana puhelun, jonka jälkeen olin niin surullinen, että päätäni särki niskatuesta huolimatta, joten oli pakko ottaa kipulääkkeitä. Keskustelin poikkeuksellisen älykkään ja erittäin kiinnostavan ihmisen kanssa, jolle oli tapahtunut vuosia sitten ikävä tapahtuma, joka näkyi edelleen hänen elämässään. Hän puhui elämästään rauhallisella ja tyynellä tavalla, mutta mainitsi hankalista tilanteistaan. Olisin hyvin mielelläni käynyt juttelemassa hänen läheistensä kanssa, jotka eivät ymmärtäneet auttaa mitättömän pienessä, mutta soittajalle hyvin tärkeässä asiassa. Terveet ihmiset eivät välttämättä käsitä sairastuneiden tilannetta, vaan porskuttavat iloisina omissa maailmoissaan.

Elätän edelleen toivoa siitä, että jonain päivänä minut valitaan yritykseen tai yhdistykseen, jossa suunnitellaan ja välitetään räätälöityä apua ja tukea sairastuneille tai vammautuneille ihmisille eikä kukaan joutuisi pärjäämään yksin.

Minun höpsismini

Pakko myöntää, että kuulun niihin täysin järjettömiin potilaisiin, jotka olettavat, että syöpään sairastuminen oli rangaistus tekemistäni asioista. Mietin, mitä pahaa olin tehnyt ansaitakseni sairastumisen.

En mökkeile (mahdollinen rangaistuksen syy mökki-Suomessa) oikeastaan koskaan, koska mökillä minua väijyvät hyttyset, joiden siipienväli on osapuilleen parisen metriä. Vesi on kylmää, joten pari kesää sitten kastauduin pikaisesti järvessä, kun kävin isovanhempieni aiemmin omistamalla Padasjoen mökillä vuosien tauon jälkeen. Lapsena uin samassa järvessä pitkiä aikoja, joten vesi on mielestäni takuuvarmasti ja selkeän katalasti vaihdettu kylmemmäksi lapsuuteni jälkeen. (Oivallinen tutkimusjohde jollekulle.) Haita en enää pelkää järvessä, kuten lapsena, joten en pyytänyt uimareissullani haivahtia laiturille. Sisareni ei koskaan nähnyt hain evääkään, kun olimme lapsia ja hän varmisti, ettei valko- tai tiikerihai väijynyt minua.

Tappajahauesta (no, -haista) luin mummin Valituista Paloista ja pelot alkoivat. Kyseisessä lehdessä oli aina tilanne, jossa jonkun söi karhu/susi/lohikäärme/kojootti, henkilö putosi ryöppyävään koskeen, eksyi metsään ja/tai oli tulipalon tai sähköiskujen kanssa tekemisissä. Äiti ei antanut meidän katsoa mitään jännittävää tv:stä, joten kauhujen lähde löytyi mökiltä kirjallisessa muodossa. Intiaanitkaan eivät mökillä väijyneet, vaikka heitäkin pelkäsin.

Juha Eirto – Tiikerihai (1955)

https://www.youtube.com/watch?v=VM9nxrFnkto

Olen absolutisti. Meriitti etenkin vanhoina hyvinä (?) aikoina, jolloin alkoholia varattiin työpaikan tilaisuuksissa myös minulle ja muut joivat osuuteni. Yritin juhlia ja juoda enemmän kolmekymppisenä, mutta alkoholin maun vuoksi luovuin ideasta melko nopeasti.

En tupakoi. Tai no, tupakoin 12 – 13 -vuotiaana ystävieni kanssa, mutta lopetin. Olisinkohan polttanut askillisen tupakkaa? Lopetin, kun kioskinmyyjä totesi Savion rautatieasemalla, ettei kannata pilata kaunista ihoa tupakoimalla. Kilttiä häneltä, joten ostin muistaakseni lakutoukkia. (Kropan kannalta tämäkin oli virheellinen ratkaisu.)

En ole koskaan kokeillut huumeita, paitsi lääkelaastareina selkänikamieni murruttua myelooman vuoksi.

En ole koskaan, ikinä, milloinkaan sotkeutunut kenenkään parisuhteeseen, koska en missään nimessä haluaisi loukata pariskunnan toista osapuolta, vaikka olisin kuinka kiinnostunut miehestä.

Pettäminen on minulle täysin mahdotonta ja arvostan uskollisia ihmisiä. Käsitykseni mukaan kerran pettänyt pettää myöhemminkin. Tiedän yhden henkilön, joka eli uskollisena uudessa parisuhteessaan. Toisaalta hänen uusi miehensä petti. Perinteinen fifty-sixty – tilanne, oletan.

Olen tehnyt paljon töitä ja pitkiä työpäiviä, tuurannut todella monia työkavereita heidän ollessaan poissa sairausloman, lasten sairastamisen, opiskelun tai lomien vuoksi.

Olen auttanut useita sukulaisiani ja ystäviäni siivoamalla heillä, hoitamalla lapsia jne. Pieni kunniamerkki olisi paikallaan etenkin lastenhoidosta, koska ainakin pienet lapset kiljuvat suurimman osan ajasta. Työskentelin Sunninghill­­-nimisellä paikkakunnalla Lontoon lähellä au pairina parikymppisenä ja hoidin suomenruotsalaisen perheen 10-vuotiasta tyttöä ja 12-vuotiasta poikaa. Hassu ajatus, että kyseiset lapsetkin ovat jo yli nelikymppisiä. Ei tässä tietenkään nuorruta, mutta pidän tilannetta hämmästyttävänä.

Ulkomailla minulta kysyttiin usein neuvoa, joten ilmeisesti näytin ystävälliseltä tai ainakin vaarattomalta. Esimerkiksi Lontoossa olisin voinut melkein pyytää palkan turistioppaana toimimisesta.

Nuorempana olin etenkin Suomessa bussipysäkkien juoppomagneetti, jonka luo tulivat kaikki arviolta seitsemän promillen humalassa olevat miehet shelitthämään, kuinka khaunish ja ihashthuttava olen (erehtyivät), vaikka paikalla oli parikymmentä muutakin ihmistä. Oletan, että näytin kiltiltä. Olen kiitollinen siitä, että kyseiset ajat ovat historiaa ja keski-iän yrmeys on voittanut.

En pelkää hammaslääkärikäyntejä. Olen huomannut, että tätä pidetään meriittinä. Ohimenevä pieni kipu, jonka aikana saattoi miettiä syötyjä suklaapatukoita, joista pitää päästä eroon. Nykyisin mietin salmiakkia. Olen toisaalta urakoinut saadakseni takaisin historialliset suklaakuviot. Pystyn jo syömään eskimo-jäätelöitä ja joitain suklaakeksejä. En ole ihan varma, onko tämä meriitti. Kävin tänä aamuna hammaslääkärissä ja mietin omia asioitani hoidon aikana, joten lyhyen hetken ajaksi unohdin, että olen hoidettavana. Lääkäri vain kiillotti hampaan vanhaa paikkaa eli porauksesta ei sentään ollut kysymys.

Liikuin aiemmin paljon eli kävelin pitkiä matkoja, kävin kuntosalilla ja uin. Paransin lihaskuntoani kantamalla osapuilleen tonnin painavia käsilaukkuja (perinteinen kolme huonetta ja keittiö –versio) ja kirjaston lainakirjoja täynnä olevia laukkuja. Vinkki: jukurttipurkkia ei kannata laittaa samaan kassiin lainakirjojen kanssa, jos purkki ei ole muovipussissa.

Nivelkipujeni vuoksi tilanne on tällä hetkellä toisenlainen, koska jalkapohjieni niveliä särkee ja käveleminen sattuu. Toisaalta kivut päättyvät varmasti jossain vaiheessa ja pääsen taas paremmin liikkeelle. Sain hematologilta luvan mennä uimaan, mutta atooppinen ihoni riehaantui jälleen kerran. Minulla ei tutkimuksen mukaan onneksi ollut ihon käänteishyljintää. Tein kotona suosimani äärettömän pätevän omadiagnoosin ja päädyin siihen, että atooppinen iho rähinöi. Päätin myös suojata rutikuivia silmiäni kloorivedeltä, joten uiminen jäi toistaiseksi. Harkitsen luonnonvesiä, jos niihin palautuu lapsuuskesien lämpö – jota ei oikeasti ollut.

Raahaan itseni lähiaikoina niskasta joko keskustan tai Ruoholahden kuntosalille, koska haluan päästä treenauksen jälkeen höyrysaunaan (ehdottomasti paras mahdollinen paikka) tai testaamaan infrapunasaunaa. Jälkimmäinen hirvittää minua kyynelnesteettömien silmieni vuoksi, mutta sain luvan käyntiin hematologiselta poliklinikalta. Mahdollisesti otan silmätippapipetin tai pari mukaan infrapunasaunaan.

Kysyin joskus sairauslomalla oikein raihnaisessa vaiheessa, voisinko mennä vapaaehtoisena ainakin vähäksi aikaa sotkuun töihin esimerkiksi Santahaminaan, koska työskentely sotilaskotisisarena kiinnostaa minua. En ole koskaan aiemmin nähnyt, kuinka jonkun (ts. hematologin) silmät suurenevat lautasen kokoiseksi eli sain ehdottoman kiellon, koska armeijassa riehuvat aina pahimmat mahdolliset sairaudet, kuten päiväkodeissakin. Tätimme työskenteli vuosia sitten sotilaskotisisarena Tilkassa ja pääsin auttamaan häntä eli siivosin kahvion tiloja ja myin leivonnaisia ja kahvia armeijan pojille. Työ oli mielestäni hauskaa, mutta minulla ei ollut työvuosinani aikaa tai energiaa kyseiseen tehtävään. Sisareni ilmoitti, että minut olisi erotettu, jos olisin päätynyt sotilaskotisisareksi. Olisin kuulemma jakanut ilmaisia munkkipossuja kaikille näteille sotilaspojille niin paljon, että minut olisi heitetty ulos.  Hänen esittämänsä teoria oli mielestäni hyvin ikävä, vaikka toisaalta erittäin todennäköinen visio. (Tärkeä lisäys: en pidä sotilaskotisisarten vaatteista, vaikka ne ovat vihreitä.)

Mitä minä tein väärin, kun sairastuin myeloomaan ja sain ikäviä käänteishyljintäoireita siitä huolimatta, että siirre oli sisareltani eli hyvältä luovuttajalta? Tiedän, että kahdesta suvusta tulleelle verisyövällä ja Ukrainan suurella säteilymäärällä oli hyvin todennäköisesti merkitystä, mutta SILTI.

Olen huono sairastaja, koska en tahdo olla sairas. Toisaalta – kukapa tahtoisi?

Suosittelen Kristiina Hanhirovan kirjaa Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia, jossa hän kertoo leukemiaan sairastuneesta miehestään. Pariskunta työskenteli 1990-luvun alussa Huomenta Suomi –ohjelmassa, joka on minulle tuntematon käsite. Ohjelman nimen toki tiedän, mutta ajatuskin siitä, että katsoisin tv:tä aamulla, on koominen. (Aamulla käydään suihkussa, puetaan, yritetään ehtiä meikata ja juodaan kylmää vettä. Oikein hyvinä aamuina myös syödään jotain. Nykyisin aamulla myös niellään lääkkeitä.) Mielestäni kyseessä oli mielenkiintoinen kirja vaikeasta sairaudesta ja kaikista siihen liittyvistä lisäsairauksista, kuten sekavuudesta lääkityksen jälkeen, nivelleikkauksesta ja kaihista. Luettuani Facebookin (suljetulla) allogeeniset-sivulla suosittelun kirjasta lainasi kirjastosta e-kirjan, ajattelin jälleen, kuinka helpolla olen kuitenkin päässyt kaikista oireistani ja raihnaisuudestani huolimatta. Mietin myös sitä, että kukaan ei ainakaan tietääkseni joutunut syömään rauhoittavia seuratessaan potemistani, vaikka sainkin tukea sekä ystäviltä että omaisilta. Yksin elämisen iloja, oletan.

Ehkä siinä onkin syy sairastumiseeni? Olisiko minun pitänyt elää parisuhteessa? Olen kuullut ja lukenut onnellisista parisuhteista, mutta olen tavannut vain pari henkilöä, jotka elivät sellaisissa. Toinen heistä erosi myöhemmin ja toinen alkoi pettää vaimoaan. Mitenkään en ole kyyninen. En tietenkään.

En halua perinteistä Prinssi Uljasta kotiovelle valkoisen hevosen kanssa, koska pelkään hevosia. Pidän niitä kaukaa katsottuna kauniina eläiminä, mutta 12-vuotiaana hevonen nappasi minua kiinni keltaisen sadetakin verhoamasta olkapäästäni ja roikotti minua hetken ajan. Olin naapurintytön kanssa viikon kestäneellä ratsastusleirillä. Toinen suuri ja harmaa hevonen oli au pair –kaverini perheessä ja yritti haukata minulta pään irti, kun kävelin pilttuun ohitse. Jälkimmäistä heposta paheksun vielä enemmän.  Ystäväni sai tönäistyä minut alta pois enkä lyhentynyt päättömästi.

Lähelläni on nykyisin talli, jonka hevosille käyn toisinaan juttelemassa niiden (hiekka-) laiduntaessa. Ystävälliseltä vaikuttavia eläimiä, mutta niitä uljaita ei ole näkynyt. Uljas olisi kieltämättä karmiva sukunimi. Nuorena päätin ryhtyä rouva Adlercreutziksi nimen haasteellisen kirjoitustavan vuoksi, mutta yhtään suvun edustajaa en koskaan tavannut. Jään odottelemaan mahdollisia yhteydenottoja.

Ehkä tapaan sopivan miehen kirjastossa, museossa, kasvitieteellisessä puutarhassa tai konsertin väliajalla? Minulla on lyhyt ja vaatimaton toivomuslista: älykäs, hauska, seksikäs, uskollinen, tuoksuu hyvältä (pahoittelen, minä haisen suihkussa ja varmaan muutenkin lääkkeiltä), suunnilleen ikäiseni, mielellään vaaleahiuksinen, minun mielestäni hyvännäköinen (kauniista kasvoista plussaa), lyhyt tai keskimittainen, siisti, kiinnostunut kulttuurista ja matkailusta, kotoisin Helsingin läheltä (tästä voin jalosti tinkiä), tupakoimaton, käyttää hyvin vähän alkoholia, kohtelias, ystävällinen, pitää (lemmikki-) eläimistä, mahdollisesti omistaa suurikokoisen koiran, saattaa soittaa jotain instrumenttia (selloa tai huilua – hyväksyn viulun), hyvä keskustelukumppani – ja kiinnostunut minusta.

Oletan, että jatkan elämääni yksin.

Lisäys: kyseinen mies ei sylje koskaan, koska sylkeminen on jotain sellaista, mikä pitäisi lain ja edesvastuun nojalla kieltää kaikilta ikuisiksi ajoiksi. (Kyseinen toive olisi varmasti outo deittisivuilla, jonne erehdyin kerran laittamaan ilmoituksen, jonka poistin hyvin pian saamieni vastausten jälkeen. Saatan kertoa myöhemmin lisää.)

Tapasin jossain vaiheessa miehen, jota pidin erittäin kiinnostavana ja mietin parisuhdetta hänen kanssaan aiempien vähemmän hurrattavien parisuhteiden jälkeen. Alkoholinkäyttömme ja etenkin käsityksemme uskollisuudesta erosivat, joten emme seurustelleet, mutta olimme pitkään ystäviä. Ehkä minulle sopiva vaihtoehto vielä löytyy.

Ihmettelin nuorempana, miksi aina hoettiin, että tärkeintä on terveys. Kortisoniraihnaisena totean, että väite piti paikkansa. Suosittelen, että pysytte jatkossa terveinä, koska maailma muuttuu täysin, kun sairastuu.

Kävin kurssin, jossa keskusteltiin mm. Twitteristä ja LinkedInistä. Kysyin kurssilaisilta, miten laitan LinkedIniin tiedon siitä, että olen ollut pitkään pois työelämästä sairauden vuoksi. Joku opiskelijoista ystävällisesti ehdotti vaihtoehtoa, jonka mukaan olen ollut pois työelämästä henkilökohtaisista syistä. Työnantajana työskentelevä kääntyi ja totesi, että hän jättäisi paperieni lukemisen siinä vaiheessa. Oletus: juoppo. (Oletus kohdallani: virheellinen.)

Kurssin ohjaaja totesi minulle, että ”puhut paljon sairaudestasi – IHAN ymmärrettävästi”. Ymmärrän oikein hyvin, ettei tilanne ollut hänellekään ymmärrettävä. Ei se ole kenellekään muulle, kuin itse vakavasti sairastuneelle tai hänen läheisilleen.

Tilanteeni kurssilla oli tietenkin täysin toisenlainen kuin muilla, työelämässä olevilla, oltuani vuosia sairauslomalla. Vertaan itseäni vauvan saaneeseen äitiin, joka puhuu lumoutuneena kaikille vastaantulijoille suloisesta vauvastaan ja myöhemmin ihanasta lapsestaan, kehuu vauvan ulkonäköä ja osaamista. Olen elänyt vuosia sairauksien litistämänä, joten sairaus on – mielestäni erittäin ikävä ja kaikkea muuta kuin lumoava – ”vauvani”. Ulkonäkö ei kortisonin aiheuttaman hamsteriposki- ja läskipötsivaiheen vuoksi ollut ilahduttava enkä erityisemmin kehu huteria jalkoja ja lukuisia kaatumisiakaan. Elän edelleen tässä maailmassa, joka toivottavasti paranee jossain vaiheessa ja tietenkin olen parannuttuani täysin terve ja vähintään viisi vuotta nuorempi. Hehe.

Carpe diem ja silleen eli pitäkää (oikaisu: pidättehän, koska suosin konditionaalia) tunkkinne.

Työhaastattelujen kirjo ja tarjoukseni työntekijäksi

Aiemman työkaverin LinkedIn-sivulla oli Heinekenin järjestämä haastattelu työntekijöille. Mitkä ovat heikkoutesi –haastattelutyylistä luovuttiin, koska kysymyksiin vastattiin täysin samalla tavalla. Uudessa tavassa haastateltavat talutettiin käsi kädessä haastattelijan huoneeseen. Joku haastateltavista piti tilannetta rohkaisevana. Toisessa tilanteessa haastattelija näytti saavan sairauskohtauksen ja haastateltavan piti keksiä, miten toimia. En todellakaan tiedä, osaisinko vastata palkkatoivomuskysymykseen, jos kohtauksen saanut makaisi maassa… Olisin niin huolestunut hänen tilanteestaan. Viimeisessä vaihtoehdossa yrityksessä oli palohälytys ja talo tyhjennettiin. Palomiehiltä puuttui pelastusverkosta yksi pitäjä ja innostuneeksi itseään maininnut haastateltava riensi avuksi ja tarttui pelastusverkon reunaan. Hänet valittiin työpaikkaan yli 1700 haastateltavan parista. Päätös oli mielestäni oikea.

Olen ehtinyt käydä useammassa työhaastattelussa tähän mennessä. Parhaissa tilanteissa tiesin heti, että minut on valittu tehtävään haastattelijan käytöksen perusteella ja olin tietenkin ilahtunut tilanteesta.

Headhunter otti yhteyttä työtehtävästä ja minut valittiin kyseiseen työhön. Olin haastattelussa, jossa mahdollisesti tulevaa esimiestä ei kiinnostanut yhtään keskustelumme, vaan hän näytti olevan omissa ajatuksissaan. Oletin haastattelussa, että hän testasi suhtautumistani. Minut valittiin tehtävään, mutta esimies siirtyi uuteen työpaikkaan lähes välittömästi. Ei mikään ihme, ettei häntä kiinnostanut haastattelu, koska hän oli itse lähdössä yrityksestä. Ei todellakaan ollut testi haastateltavalle, vaan täysin ymmärrettävä tilanne.

Päätin myöhemmin lähteä yrityksestä yt-neuvotteluissa, koska toivoin, että kolmen lapsen äiti sai pitää työnsä. (Hän sai.) Päätin lähteä neljän kuukauden maailmanympärimatkalle, myin asuntoni ja varastoin tavarani. Päätös ei varmastikaan ollut järkevimpiä tekemiäni ratkaisuja eli viikko tai kaksi viikkoa ulkomailla ja kotiin on minun kohdallani yleensä parempi versio, mutta kävin mm. Hong Kongissa, Tahitilla, Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Aitutakin koralliriutoilla ja matkustin Kanadan ja Yhdysvaltojen rannikolla aloittaen Vancouverista ja päätyen New Yorkiin. Bostoniin en päässyt, koska sairastuin ilmastoinnin aiheuttamaan flunssaan New Yorkissa. (Luulin lapsena, että kaupungin kadut ovat varjoisia pilvenpiirtäjien vuoksi. Huojennuin myöhemmin, kun huomasin olleeni väärässä.)

Autoin palattuani vuoden ajan perheenjäseniäni eli iäkästä mummiani, syöpää sairastavaa äitiäni ja vauvan saanutta sisartani. Seuraavan työn etsiminen oli haasteellista silloisessa lamatilanteessa. Etsin jonkin aikaa työtä Lontoosta, mutta en löytänyt työpaikkaa, joten palasin Suomeen.

Työskentelin seuraavaksi Satossa eli tuurasin vuorotteluvapaalla ollutta johdon sihteeriä. Työtehtävä oli mielenkiintoinen ja monipuolinen ja pidin yrityksen uusista toimitiloista. Sain seuraavan työn rahoitusyhtiöstä, josta siirryin erilaisten yhtiömuutosten jälkeen pankin puolelle.

Onneksi työnhakutilanne on nyt täysin toisenlainen eli ei mitään lamaa missään ja työpaikkoja on tarjolla valtavasti. Mistään firmoista ei irtisanota koskaan ketään.

Olen ollut sairauslomalla helmikuusta 2012 lähtien, jolloin aivoaneurysmani leikattiin, olen toipumassa vaikeimmasta mahdollisesta elinsiirrosta (selkäydintä selkäytimeen eli verta pakkiin) ja olen työmarkkinoilla erittäin toivotun ikäinen eli lähes 51-vuotias naispuolinen työntekijä. Siinäpä on liuta oivallisia meriittejäni.

Kukapa rekrytoija ei olisi kiinnostunut kaltaisestani henkilöstä? Voin vakuuttaa, etten takuuvarmasti tule raskaaksi tai hoida olemattomia lapsenlapsia. Absolutistina en ole koskaan ollut pois töistä alkoholin vuoksi tai sammunut työpöytäni ääreen. (En tietenkään tarkoita, että olisin koskaan nähnyt mitään sellaista tapahtuvan.) Parhaimpina päivinä pystyn kiipeämään rappuset ylös kaiteesta itseäni kiskoen.

Pyydän saada työtarjouksia tulevasta, tietenkin mielellään hyväpalkkaisesta ja etuja vilisevästä, työpaikasta sähköpostiosoitteeseeni. Pystyn toivottavasti aloittamaan työt yrityksenne palveluksessa lokakuussa 2016.

Pienenä ongelmana saattaa olla infektioherkkyyteni hyljinnänestolääkkeen vuoksi, joten en voi työskennellä suorassa asiakaspalvelussa. Sairastan osteopeniaa ja neljä selkänikamaani on murtunut, joten minusta ei ole erityisen fyysisiin töihin.

Pidän tietokoneella työskentelystä ja etsin mahdollisimman kiinnostavaa työtä. Saatan muistaa jotain sijoitus-, rahoitus- tai perintäpuolelta, organisointikykyni ovat tutkitusti hyvät ja pidän mm. fiksujen ja hauskojen nuorten ihmisten kanssa työskentelystä, koska he ovat usein kiinnostuneita tehtävistään ja innostunutta ja mielenkiintoista seuraa.

Tapaan edelleen useampia entisiä työkavereita, joista osa voisi olla lapsiani. (Vakuutan, että he eivät ole.) Hyvä aiempi työpaikkakätyrini on nyt 27-vuotias. Toinen hyvä työpaikkakätyrini on 66-vuotias ja hänellä on innostunut tapa suhtautua asioihin. Pidän iloisista ihmisistä.

Joidenkin nuorten käyttämä sana p-ahomma on mielestäni karkea, joten ilmoitan täten, etten etsi apinanakkeja. Mikäli työn voi tehdä keskimääräinen reipas simpanssi, niin toivon, ettette ole minuun yhteydessä. Mikäli työhön etsitään hieman koulutetumpaa simpanssia, niin olen ehdottomasti kiinnostunut.

Kiitän ja jään odottamaan kiinnostavia ja monipuolisia työtarjouksia.