Pakko myöntää, että kuulun niihin täysin järjettömiin potilaisiin, jotka olettavat, että syöpään sairastuminen oli rangaistus tekemistäni asioista. Mietin, mitä pahaa olin tehnyt ansaitakseni sairastumisen.
En mökkeile (mahdollinen rangaistuksen syy mökki-Suomessa) oikeastaan koskaan, koska mökillä minua väijyvät hyttyset, joiden siipienväli on osapuilleen parisen metriä. Vesi on kylmää, joten pari kesää sitten kastauduin pikaisesti järvessä, kun kävin isovanhempieni aiemmin omistamalla Padasjoen mökillä vuosien tauon jälkeen. Lapsena uin samassa järvessä pitkiä aikoja, joten vesi on mielestäni takuuvarmasti ja selkeän katalasti vaihdettu kylmemmäksi lapsuuteni jälkeen. (Oivallinen tutkimusjohde jollekulle.) Haita en enää pelkää järvessä, kuten lapsena, joten en pyytänyt uimareissullani haivahtia laiturille. Sisareni ei koskaan nähnyt hain evääkään, kun olimme lapsia ja hän varmisti, ettei valko- tai tiikerihai väijynyt minua.
Tappajahauesta (no, -haista) luin mummin Valituista Paloista ja pelot alkoivat. Kyseisessä lehdessä oli aina tilanne, jossa jonkun söi karhu/susi/lohikäärme/kojootti, henkilö putosi ryöppyävään koskeen, eksyi metsään ja/tai oli tulipalon tai sähköiskujen kanssa tekemisissä. Äiti ei antanut meidän katsoa mitään jännittävää tv:stä, joten kauhujen lähde löytyi mökiltä kirjallisessa muodossa. Intiaanitkaan eivät mökillä väijyneet, vaikka heitäkin pelkäsin.
Juha Eirto – Tiikerihai (1955)
https://www.youtube.com/watch?v=VM9nxrFnkto
Olen absolutisti. Meriitti etenkin vanhoina hyvinä (?) aikoina, jolloin alkoholia varattiin työpaikan tilaisuuksissa myös minulle ja muut joivat osuuteni. Yritin juhlia ja juoda enemmän kolmekymppisenä, mutta alkoholin maun vuoksi luovuin ideasta melko nopeasti.
En tupakoi. Tai no, tupakoin 12 – 13 -vuotiaana ystävieni kanssa, mutta lopetin. Olisinkohan polttanut askillisen tupakkaa? Lopetin, kun kioskinmyyjä totesi Savion rautatieasemalla, ettei kannata pilata kaunista ihoa tupakoimalla. Kilttiä häneltä, joten ostin muistaakseni lakutoukkia. (Kropan kannalta tämäkin oli virheellinen ratkaisu.)
En ole koskaan kokeillut huumeita, paitsi lääkelaastareina selkänikamieni murruttua myelooman vuoksi.
En ole koskaan, ikinä, milloinkaan sotkeutunut kenenkään parisuhteeseen, koska en missään nimessä haluaisi loukata pariskunnan toista osapuolta, vaikka olisin kuinka kiinnostunut miehestä.
Pettäminen on minulle täysin mahdotonta ja arvostan uskollisia ihmisiä. Käsitykseni mukaan kerran pettänyt pettää myöhemminkin. Tiedän yhden henkilön, joka eli uskollisena uudessa parisuhteessaan. Toisaalta hänen uusi miehensä petti. Perinteinen fifty-sixty – tilanne, oletan.
Olen tehnyt paljon töitä ja pitkiä työpäiviä, tuurannut todella monia työkavereita heidän ollessaan poissa sairausloman, lasten sairastamisen, opiskelun tai lomien vuoksi.
Olen auttanut useita sukulaisiani ja ystäviäni siivoamalla heillä, hoitamalla lapsia jne. Pieni kunniamerkki olisi paikallaan etenkin lastenhoidosta, koska ainakin pienet lapset kiljuvat suurimman osan ajasta. Työskentelin Sunninghill-nimisellä paikkakunnalla Lontoon lähellä au pairina parikymppisenä ja hoidin suomenruotsalaisen perheen 10-vuotiasta tyttöä ja 12-vuotiasta poikaa. Hassu ajatus, että kyseiset lapsetkin ovat jo yli nelikymppisiä. Ei tässä tietenkään nuorruta, mutta pidän tilannetta hämmästyttävänä.
Ulkomailla minulta kysyttiin usein neuvoa, joten ilmeisesti näytin ystävälliseltä tai ainakin vaarattomalta. Esimerkiksi Lontoossa olisin voinut melkein pyytää palkan turistioppaana toimimisesta.
Nuorempana olin etenkin Suomessa bussipysäkkien juoppomagneetti, jonka luo tulivat kaikki arviolta seitsemän promillen humalassa olevat miehet shelitthämään, kuinka khaunish ja ihashthuttava olen (erehtyivät), vaikka paikalla oli parikymmentä muutakin ihmistä. Oletan, että näytin kiltiltä. Olen kiitollinen siitä, että kyseiset ajat ovat historiaa ja keski-iän yrmeys on voittanut.
En pelkää hammaslääkärikäyntejä. Olen huomannut, että tätä pidetään meriittinä. Ohimenevä pieni kipu, jonka aikana saattoi miettiä syötyjä suklaapatukoita, joista pitää päästä eroon. Nykyisin mietin salmiakkia. Olen toisaalta urakoinut saadakseni takaisin historialliset suklaakuviot. Pystyn jo syömään eskimo-jäätelöitä ja joitain suklaakeksejä. En ole ihan varma, onko tämä meriitti. Kävin tänä aamuna hammaslääkärissä ja mietin omia asioitani hoidon aikana, joten lyhyen hetken ajaksi unohdin, että olen hoidettavana. Lääkäri vain kiillotti hampaan vanhaa paikkaa eli porauksesta ei sentään ollut kysymys.
Liikuin aiemmin paljon eli kävelin pitkiä matkoja, kävin kuntosalilla ja uin. Paransin lihaskuntoani kantamalla osapuilleen tonnin painavia käsilaukkuja (perinteinen kolme huonetta ja keittiö –versio) ja kirjaston lainakirjoja täynnä olevia laukkuja. Vinkki: jukurttipurkkia ei kannata laittaa samaan kassiin lainakirjojen kanssa, jos purkki ei ole muovipussissa.
Nivelkipujeni vuoksi tilanne on tällä hetkellä toisenlainen, koska jalkapohjieni niveliä särkee ja käveleminen sattuu. Toisaalta kivut päättyvät varmasti jossain vaiheessa ja pääsen taas paremmin liikkeelle. Sain hematologilta luvan mennä uimaan, mutta atooppinen ihoni riehaantui jälleen kerran. Minulla ei tutkimuksen mukaan onneksi ollut ihon käänteishyljintää. Tein kotona suosimani äärettömän pätevän omadiagnoosin ja päädyin siihen, että atooppinen iho rähinöi. Päätin myös suojata rutikuivia silmiäni kloorivedeltä, joten uiminen jäi toistaiseksi. Harkitsen luonnonvesiä, jos niihin palautuu lapsuuskesien lämpö – jota ei oikeasti ollut.
Raahaan itseni lähiaikoina niskasta joko keskustan tai Ruoholahden kuntosalille, koska haluan päästä treenauksen jälkeen höyrysaunaan (ehdottomasti paras mahdollinen paikka) tai testaamaan infrapunasaunaa. Jälkimmäinen hirvittää minua kyynelnesteettömien silmieni vuoksi, mutta sain luvan käyntiin hematologiselta poliklinikalta. Mahdollisesti otan silmätippapipetin tai pari mukaan infrapunasaunaan.
Kysyin joskus sairauslomalla oikein raihnaisessa vaiheessa, voisinko mennä vapaaehtoisena ainakin vähäksi aikaa sotkuun töihin esimerkiksi Santahaminaan, koska työskentely sotilaskotisisarena kiinnostaa minua. En ole koskaan aiemmin nähnyt, kuinka jonkun (ts. hematologin) silmät suurenevat lautasen kokoiseksi eli sain ehdottoman kiellon, koska armeijassa riehuvat aina pahimmat mahdolliset sairaudet, kuten päiväkodeissakin. Tätimme työskenteli vuosia sitten sotilaskotisisarena Tilkassa ja pääsin auttamaan häntä eli siivosin kahvion tiloja ja myin leivonnaisia ja kahvia armeijan pojille. Työ oli mielestäni hauskaa, mutta minulla ei ollut työvuosinani aikaa tai energiaa kyseiseen tehtävään. Sisareni ilmoitti, että minut olisi erotettu, jos olisin päätynyt sotilaskotisisareksi. Olisin kuulemma jakanut ilmaisia munkkipossuja kaikille näteille sotilaspojille niin paljon, että minut olisi heitetty ulos. Hänen esittämänsä teoria oli mielestäni hyvin ikävä, vaikka toisaalta erittäin todennäköinen visio. (Tärkeä lisäys: en pidä sotilaskotisisarten vaatteista, vaikka ne ovat vihreitä.)
Mitä minä tein väärin, kun sairastuin myeloomaan ja sain ikäviä käänteishyljintäoireita siitä huolimatta, että siirre oli sisareltani eli hyvältä luovuttajalta? Tiedän, että kahdesta suvusta tulleelle verisyövällä ja Ukrainan suurella säteilymäärällä oli hyvin todennäköisesti merkitystä, mutta SILTI.
Olen huono sairastaja, koska en tahdo olla sairas. Toisaalta – kukapa tahtoisi?
Suosittelen Kristiina Hanhirovan kirjaa Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia, jossa hän kertoo leukemiaan sairastuneesta miehestään. Pariskunta työskenteli 1990-luvun alussa Huomenta Suomi –ohjelmassa, joka on minulle tuntematon käsite. Ohjelman nimen toki tiedän, mutta ajatuskin siitä, että katsoisin tv:tä aamulla, on koominen. (Aamulla käydään suihkussa, puetaan, yritetään ehtiä meikata ja juodaan kylmää vettä. Oikein hyvinä aamuina myös syödään jotain. Nykyisin aamulla myös niellään lääkkeitä.) Mielestäni kyseessä oli mielenkiintoinen kirja vaikeasta sairaudesta ja kaikista siihen liittyvistä lisäsairauksista, kuten sekavuudesta lääkityksen jälkeen, nivelleikkauksesta ja kaihista. Luettuani Facebookin (suljetulla) allogeeniset-sivulla suosittelun kirjasta lainasi kirjastosta e-kirjan, ajattelin jälleen, kuinka helpolla olen kuitenkin päässyt kaikista oireistani ja raihnaisuudestani huolimatta. Mietin myös sitä, että kukaan ei ainakaan tietääkseni joutunut syömään rauhoittavia seuratessaan potemistani, vaikka sainkin tukea sekä ystäviltä että omaisilta. Yksin elämisen iloja, oletan.
Ehkä siinä onkin syy sairastumiseeni? Olisiko minun pitänyt elää parisuhteessa? Olen kuullut ja lukenut onnellisista parisuhteista, mutta olen tavannut vain pari henkilöä, jotka elivät sellaisissa. Toinen heistä erosi myöhemmin ja toinen alkoi pettää vaimoaan. Mitenkään en ole kyyninen. En tietenkään.
En halua perinteistä Prinssi Uljasta kotiovelle valkoisen hevosen kanssa, koska pelkään hevosia. Pidän niitä kaukaa katsottuna kauniina eläiminä, mutta 12-vuotiaana hevonen nappasi minua kiinni keltaisen sadetakin verhoamasta olkapäästäni ja roikotti minua hetken ajan. Olin naapurintytön kanssa viikon kestäneellä ratsastusleirillä. Toinen suuri ja harmaa hevonen oli au pair –kaverini perheessä ja yritti haukata minulta pään irti, kun kävelin pilttuun ohitse. Jälkimmäistä heposta paheksun vielä enemmän. Ystäväni sai tönäistyä minut alta pois enkä lyhentynyt päättömästi.
Lähelläni on nykyisin talli, jonka hevosille käyn toisinaan juttelemassa niiden (hiekka-) laiduntaessa. Ystävälliseltä vaikuttavia eläimiä, mutta niitä uljaita ei ole näkynyt. Uljas olisi kieltämättä karmiva sukunimi. Nuorena päätin ryhtyä rouva Adlercreutziksi nimen haasteellisen kirjoitustavan vuoksi, mutta yhtään suvun edustajaa en koskaan tavannut. Jään odottelemaan mahdollisia yhteydenottoja.
Ehkä tapaan sopivan miehen kirjastossa, museossa, kasvitieteellisessä puutarhassa tai konsertin väliajalla? Minulla on lyhyt ja vaatimaton toivomuslista: älykäs, hauska, seksikäs, uskollinen, tuoksuu hyvältä (pahoittelen, minä haisen suihkussa ja varmaan muutenkin lääkkeiltä), suunnilleen ikäiseni, mielellään vaaleahiuksinen, minun mielestäni hyvännäköinen (kauniista kasvoista plussaa), lyhyt tai keskimittainen, siisti, kiinnostunut kulttuurista ja matkailusta, kotoisin Helsingin läheltä (tästä voin jalosti tinkiä), tupakoimaton, käyttää hyvin vähän alkoholia, kohtelias, ystävällinen, pitää (lemmikki-) eläimistä, mahdollisesti omistaa suurikokoisen koiran, saattaa soittaa jotain instrumenttia (selloa tai huilua – hyväksyn viulun), hyvä keskustelukumppani – ja kiinnostunut minusta.
Oletan, että jatkan elämääni yksin.
Lisäys: kyseinen mies ei sylje koskaan, koska sylkeminen on jotain sellaista, mikä pitäisi lain ja edesvastuun nojalla kieltää kaikilta ikuisiksi ajoiksi. (Kyseinen toive olisi varmasti outo deittisivuilla, jonne erehdyin kerran laittamaan ilmoituksen, jonka poistin hyvin pian saamieni vastausten jälkeen. Saatan kertoa myöhemmin lisää.)
Tapasin jossain vaiheessa miehen, jota pidin erittäin kiinnostavana ja mietin parisuhdetta hänen kanssaan aiempien vähemmän hurrattavien parisuhteiden jälkeen. Alkoholinkäyttömme ja etenkin käsityksemme uskollisuudesta erosivat, joten emme seurustelleet, mutta olimme pitkään ystäviä. Ehkä minulle sopiva vaihtoehto vielä löytyy.
Ihmettelin nuorempana, miksi aina hoettiin, että tärkeintä on terveys. Kortisoniraihnaisena totean, että väite piti paikkansa. Suosittelen, että pysytte jatkossa terveinä, koska maailma muuttuu täysin, kun sairastuu.
Kävin kurssin, jossa keskusteltiin mm. Twitteristä ja LinkedInistä. Kysyin kurssilaisilta, miten laitan LinkedIniin tiedon siitä, että olen ollut pitkään pois työelämästä sairauden vuoksi. Joku opiskelijoista ystävällisesti ehdotti vaihtoehtoa, jonka mukaan olen ollut pois työelämästä henkilökohtaisista syistä. Työnantajana työskentelevä kääntyi ja totesi, että hän jättäisi paperieni lukemisen siinä vaiheessa. Oletus: juoppo. (Oletus kohdallani: virheellinen.)
Kurssin ohjaaja totesi minulle, että ”puhut paljon sairaudestasi – IHAN ymmärrettävästi”. Ymmärrän oikein hyvin, ettei tilanne ollut hänellekään ymmärrettävä. Ei se ole kenellekään muulle, kuin itse vakavasti sairastuneelle tai hänen läheisilleen.
Tilanteeni kurssilla oli tietenkin täysin toisenlainen kuin muilla, työelämässä olevilla, oltuani vuosia sairauslomalla. Vertaan itseäni vauvan saaneeseen äitiin, joka puhuu lumoutuneena kaikille vastaantulijoille suloisesta vauvastaan ja myöhemmin ihanasta lapsestaan, kehuu vauvan ulkonäköä ja osaamista. Olen elänyt vuosia sairauksien litistämänä, joten sairaus on – mielestäni erittäin ikävä ja kaikkea muuta kuin lumoava – ”vauvani”. Ulkonäkö ei kortisonin aiheuttaman hamsteriposki- ja läskipötsivaiheen vuoksi ollut ilahduttava enkä erityisemmin kehu huteria jalkoja ja lukuisia kaatumisiakaan. Elän edelleen tässä maailmassa, joka toivottavasti paranee jossain vaiheessa ja tietenkin olen parannuttuani täysin terve ja vähintään viisi vuotta nuorempi. Hehe.
Carpe diem ja silleen eli pitäkää (oikaisu: pidättehän, koska suosin konditionaalia) tunkkinne.
banaaninkuorella 