Kävimme viikko sitten katsomassa Ellen Thesleff -näyttelyn HAMissa.
Minä maalaan kuin Jumala
Niinkö?
Thesleff uskoi kykyihinsä maalarina ja maalasi mielestään kuin Leonardo da Vinci tai Michelangelo. Taiteilija Thesleffillä (1869-1954) oli kiehtovia, monipuolisia ja kiinnostavia maalauksia, mutta oman lahjakkuuden vertaaminen da Vinciin, joka oli nero, huvitti. Pahoittelen huvittuneisuuttani.
Kauan eläköön poikkeuksellisen lahjakkaan da Vincin muisto.
Näyttelyssä oli mielestämme melko vähän taiteilijan tunnetuimpia töitä ja useita töitä, joita emme olleet aiemmin nähneet.
Maalaus Thyra-sisaresta ja omakuva viehättävät edelleen, mutta tyylikkäitä violettisävyisiä teoksia puistoista oli yllättävän vähän. Kuinka moni on nähnyt Juhannus-maalauksen peltomaisemasta ennen tätä näyttelyä?
Vähävaraisena Ellen Thesleff lähti Firenzeen maalaamaan. Ehdottomasti kannustan tuollaista vähävaraisuutta, koska kaipaan matkustamista syöpäköyhäilyvuosieni jälkeen. Hyväpalkkaisesta työstä olisi apua mm. silmätippavelkojen maksamisessa – ja tietenkin käynneistä mm. Lissabonissa, Reykjavikissa, Bostonissa, Dubrovnikissa ja Lontoossa. Vanhan toistoa, joten lisätään listalle Malediivit. Voiko ihminen olla muuta kuin onnellinen lomaillessaan valkoisen hiekan, turkoosin veden ja palmurantojen keskellä?
Voin huomaavaisesti piipahtaa myös Firenzessä, koska käynnistä Uffizin galleriassa on ikuisuus.
Täytyy tunnustaa, että maalauksia oli mielenkiintoista katsoa, mutta kumpikaan meistä ei innostunut näyttelystä.
Näyttely päättyy tammikuussa, joten neiti Thesleffin teoksiin on hyvää aikaa tutustua vielä sunnuntaina 26.1.2020.
Verbaalikko?
Olin hiljattain tilaisuudessa, jossa kiusallisissa tilanteissa törkeästi kiroileva henkilö ilmoitti, ettei hän voi sietää huumorintajuani (ymmärtääkseni ”huumorintajuani”), joten hän välttää seuraani. Minä ihmettelen hänen noloa ja hätkähdyttävää käytöstään, joten pidän ratkaisua järkevänä.
Suosimani ja hilpeänä pitämäni sarkasmi on kiusallista, jos se tahattomasti loukkaa toista.
Toisinaan törmää ihmisiin, joiden ajattelutapa tai tausta on niin hämmentävä, että heidän käytöstään on vaikea ymmärtää. Tilanne on kuin jatkuvasti sairastavilla astmaatikoilla, jotka ketjupolttavat.
Ihmeellinen verbaalikko-sana voi hämmentää monia ihmisiä, mutta sanaa kummastelevat hyvin, hyvin harvoin edustavat verbaalikkoja.
Pawel Althamer I (AM), HAM -8.9.2019
Thesleff-näyttelyn jälkeen kiipesimme yläkertaan katsomaan puolalaistaiteilijan töitä. Miehen teokset olivat vaihtelevia, hilpeitä ja muita ihmisiä huomioivia.
Althamerin (s. 1969) mukaan kulta merkitsee valaistumista, jonka kokeneen ihmisen toimintaa läpäisee rakkaus.
(Kultaa, kiitos. Rakkauteen suhtaudun edelleen skeptisesti nähtyäni epäilyttäviä tilanteita mm. työympäristöissä.)
Nimettömään (Liukumäkeen) kannattaa viedä pikkulapsia. Riemastuttaako juuri mikään pientä ihmistä enemmän kuin saarnastuolia muistuttavasta esineestä liukuminen? Kengät pois, kiitos.
Nukkekoti-teos kiinnitti huomiomme. Ystävä haaveili lapsena nukkekodista ja minä olisin halunnut päästä siivoamaan kyseistä työn mm. keräämällä roskia, lakaisemalla huoneet ja pesemällä pinnat. En oikein usko, että kuuraamiseen yllyttäminen oli työn motiivina.
Yläkerrassa asuu ”köyhä kuvanveistäjä, jolla on lämminhenkinen ja kodikas asunto”. Alakerran asukas on ”sotkuinen ja ylipainoinen mies, jota ympäröivät kulutushyödykkeet”. Teemana oli, että hyvä voitti pahan.
Minun silmissäni molemmat miehet elivät kuin possut. Pahoittelen jälleen, sympaattiset saparohännät.
Omakuva poikana, pehmokoira kainalossa, oli hellyttävä.
Einsteinin luokka, jossa opetettiin syrjäytyneille pojille fysiikka, oli mielestäni nerokas teko. Toivottavasti poikia tuettiin jatkossakin.
Taiteilijasta sai humaanin ja ymmärtäväisen vaikutelman.
Yläkerran toisen kaarihallin valkoiseen tilaan olisi voinut nousta alakerrasta valkoiseen paperihaalariin pukeutuneena. Omaisuus piti jättää kaappeihin, jotta olisi voinut kokea olemista valkoisen ympäröimänä. Ehkä ensi kerralla, jossain muussa maassa tai aikatodellisuudessa.
Hattara
Toimistotöissä on usein ilmastointi, joka raikastaa tilaa, hytisyttää ihmisiä ja saa hiukset heilumaan tuulessa. Lainasin ohutta villahuiviani palelevalle työkaverille, joka epäröi huivin lainaamista hajuvesikammoni vuoksi. Minulla oli kolme kerrosta vaatteita, joten kerrankin tarkenin enkä joutunut kääriytymään huiviin. Kerroin, etten haista hänen hajuvettään, joten hän saa mielellään käyttää lämmittävää huiviani työpäivän aikana.
Ojensin hänelle huivini, jonka hän ilmoitti tuoksuvan hattaralta.
Hattaralta? Viehättävä kommentti, jonka ehdottomasti lisään ansioluettelooni.
Auringonkukkakimppu
Auringonkukkia ihailimme Rautatieasemalla. Jos joku välttämättä haluaa ojentaa minulle kimpun kyseisiä kukkia, niin hän kuuluu ikuisiin suosikkeihini.
banaaninkuorella 